Tunneasia ja asiantuntija: ei välttämättä helppo yhtälö

Vierailin 6.5. asiantuntijana keskustelemassa Ylen järjestämässä chatissa, jossa pohdittiin nuorten oirehtimista, kuulumisia ja huolenaiheita korona-aikana. Tavoitteena oli päästä ongelmien taustasyihin ja hahmotella, mitä asioille voisi tehdä, jotta 90-luvun lamasta tutut pitkäaikaisvaikutukset eivät toistuisi.

Järjestäjän hyvänä tarkoituksena oli löytää pelon ja paniikkitunnelmien tilalle rauhallisia tulkintoja ja ratkaisuja.

Kansalaisten huolen taustalla oli nuorten raaistunut ja näkyvästi uutisoitu väkivalta erityisesti pääkaupunkiseudulla. Monen mielessä kehitykseen liittyy oletettu maahanmuuttajataustaisten perheiden nuorten oirehdinta tai mielenterveysongelmien ja päihteidenkäytön lisääntyminen. 

Palveliko tapahtuma tarkoitustaan vai lisäsikö se turvattomuutta ja pahaa mieltä? 

Keskustelusta jäi itselle asiantuntijaroolissa ristiriitainen tunne. Palveliko tapahtuma tarkoitustaan vai lisäsikö se turvattomuutta ja pahaa mieltä? 

Kuten ennalta oli arvattavissa, monikulttuurisuus oli monen kansalaischattaajan ahdistuksen kärki. Monikulttuuritaustaisten nuorten kokemuksiin ja auttamiseen on kuitenkin mahdotonta syventyä nuoria yleisesti koskevassa keskustelussa, jolloin keskusteluun jää ikävä vaikenemisen leima. 

Tapahtumaan halusi osallistua moni, joka ei oikeasti halua keskustella vaan provosoida tai purkaa pahaa oloaan. Tähän tulisi keksiä jokin kanava, jossa paha olo ei vain lisäänny. 

Yle pohjusti chattia jutulla, jonka otsikko kertoi alaikäisten väkivaltarikosten kasvusta Helsingissä ja jonka kuvituksena oli nuorilta löytyneitä teräaseita. Juttu oli ongelmallinen, mikäli tarkoituksena oli keskustella nuorten auttamisesta palvelurakenteessa tai muusta avusta, jota aikuiset voisivat antaa.

Etukäteen on hyvä tiedostaa ja ilmaista, mitä keskustelu koskee ja mikä on sen tavoite. Ja mitä se ei koske.

miten löytyy yhteys vastakkainasetteluihin taipuvaisessa nykykeskustelussa? Koetan piirtää tätä peliä varten muutaman ohjeen keskusteluita järjestävien mietittäväksi.

1. Piirretään pelikentän rajat ja maalipuut mahdollisimman selkeiksi. Etukäteen on hyvä tiedostaa ja ilmaista, mitä keskustelu koskee ja mikä on sen tavoite. Ja mitä se ei koske. Mikäli joku sitten haluaa pelata kentän ulkopuolella tai siirtää maalia, hänen on kenties hyvä etsiä jokin itselleen sopivampi areena. Asiantuntijoina emme voi olla mukana kuin sillä areenalla, johon meidät on värvätty. 

2. Pelille olisi hyvä olla säännöt. On vaikea keskustella, kun on monta palloa yhtäaikaisesti ilmassa ja uusia laukauksia voi tulla mistä hyvänsä suunnasta. Yksi tapa luoda sääntöjä keskusteluun voisi olla väliotsikointi. Keskustelijoilta voi hyvin edellyttää, että teema palastellaan alakokonaisuuksiin ja käsitellään niiden avulla järjestelmällisesti. Kuten aikuisten tapaavat tehdä esimerkiksi kokouksissa.

3. Keskustelupelin kokoonpanoja tulee miettiä johdonmukaisesti. Mikäli keskusteluun ohjataan rauhaa ja ratkaisuja hakevasta ennakkoasetelmasta huolimatta kuohuttavista, esimerkiksi puukotusväkivaltaan liittyvistä uutislinkeistä, keskustelussa olisi hyvä olla mukana myös väkivaltatilanteiden asiantuntija. Asiantuntijan kannattaa myös kriittisesti arvioida, onko itse oikea henkilö keskusteluun. Ilmiön syvissä taustasyissä on vaikea pysyä, jos pinnalla kuohuu ja tyrskyää.

Keskustelussamme Ylen chatissa oli paljon hyvää ja yhteistä tahtoakin löytyi. Tästä suuri kiitos kuuluu moderaattoreille, jota suojasivat pelikentän rajoja ja sääntöjä erittäin vilkkaan keskustelun ajan. 

Teksti: Janne Takala
Kuva: Scanstockphoto

Koko keskustelu Ylen chatissa: https://chat.yle.fi/nuorten-pahoinvointi-0605

Ylen toimituksen kokoama kooste keskustelusta: https://yle.fi/uutiset/3-11919934