17.11.2026 | Oppimassa addiktioista
Tarja Virolainen
”Ihmisten avun tarve ei häviä leikkausten myötä”
Sosionomiopiskelija Mirella Ikäheimo halusi harjoitteluun A-klinikkasäätiön Lasinen lapsuus -toimintaan, koska teema oli hänelle ennestään henkilökohtaisesti tärkeä. Harjoittelun aikana hän pääsi hyödyntämään omaa kokemusasiantuntijuuttaan ja ryhmänohjaustaitojaan. Kokemus vahvisti Mirellan ammatillista suuntaa, mutta herätti myös huolen järjestötyön tulevaisuudesta.
Lasinen lapsuus -toiminta oli minulle tärkeä jo ennen kuin aloitin harjoitteluni A-klinikkasäätiöllä. Siksi halusin erityisesti päästä tutustumaan siihen, miten toimintaa suunnitellaan ja toteutetaan.
Opiskelen sosionomiksi Centria-ammattikorkeakoulussa Ylivieskassa, ja kyseessä oli viimeinen harjoitteluni ennen valmistumista. Olin kiinnostunut päihdehaittojen ehkäisystä sekä siitä, millaisia mahdollisuuksia järjestötyö voisi tarjota tulevana ammattilaisena.
Eniten odotin pääseväni tekemään työtä, jossa voisin hyödyntää myös omaa kokemusasiantuntijuuttani. Siihen tarjoutui mahdollisuus jo harjoittelun alussa.
Kahdeksan torstai-iltaa, joissa sai pysähtyä oman elämän äärelle
Harjoitteluni viikkoja rytmittivät torstai-iltaisin järjestetyt Siruista sinuiksi -pysähtymishetket. Ne perustuvat lasisen lapsuuden kokeneille aikuisille suunnattuun oma-apukokonaisuuteen.
Osallistuin pysähtymishetkien suunnitteluun ja toteuttamiseen. Sain hyödyntää ryhmänohjaustaitojani, kokemusasiantuntijuuttani ja itse kehittämiäni Myötätuntokortteja.
Myötätuntokortit ovat syntyneet omista kokemuksistani siitä, miten itseymmärrys ja turvallisuuden tunne rakentuvat. Korttien teemoja ovat itsemyötätunto ja itsensä hyväksyminen. Niiden tarkoituksena on rohkaista suhtautumaan itseensä lempeämmin ja arvostavammin silloinkin, kun elämässä on ollut vaikeita kokemuksia.
Nämä teemat sopivat luontevasti myös Siruista sinuiksi -hetkiin. Minulle oli erityisen merkityksellistä päästä hyödyntämään omista kokemuksistani syntynyttä työvälinettä toiminnassa, joka oli ollut minulle tärkeää jo ennen harjoittelua.
Pysähtymishetkissä osallistujilla on mahdollisuus tutkia omaa elämäänsä, tunteitaan ja tarpeitaan. Joskus tällainen hetki voi auttaa tunnistamaan oman avun tarpeen tai löytämään keinoja pitää parempaa huolta itsestään.
Harjoittelun aikana minulle vahvistui ajatus siitä, kuinka yksilöllistä tuen tarve on. Jokaisella on oma historiansa, eikä kaikille sovi samanlainen tapa käsitellä kokemuksiaan.
Olen tehnyt Myötätuntokortit yhdessä taiteilijaäitini kanssa, joka on kuvittanut kortit.
Sosionomin työ voi näyttää hyvin erilaiselta kuin olin ajatellut
Aiemmassa harjoittelussani Nuorten turvasatama -toiminnassa olin jo tutustunut digitaaliseen auttamistyöhön. A-klinikkasäätiöllä pääsin laajentamaan osaamistani myös suunnitteluun, kehittämiseen ja viestintään. Tein esimerkiksi sisältöjä TikTokiin ja Instagramiin.
Harjoitteluun kuului mahdollisuus tutustua säätiön muuhunkin toimintaan. Vierailin Hakaniemessä Osiksen Tsemppis-kahvilassa, jossa tehdään matalan kynnyksen kohtaavaa päihdetyötä. Lisäksi kuulin Dopinglinkin ja Jalman toiminnasta, jotka olivat minulle aiemmin tuntemattomia.
Yllätyin siitä, kuinka paljon erilaista työtä säätiöllä tehdään ja miten laajaa järjestöjen yhteistyö muiden toimijoiden kanssa on.
Samalla käsitykseni sosionomin työmahdollisuuksista avartui. Olin saanut harjoittelussa käyttää luovuutta, ohjata ryhmiä, tehdä viestintää ja osallistua kehittämistyöhön. Juuri tällainen tehtävien monipuolisuus tuntui omalta.
Myös työyhteisö jätti hyvän vaikutelman. Minut otettiin Lasisen lapsuuden tiimissä vastaan tasavertaisena jäsenenä. Vaikka työskentelin pääosin etänä, sain tukea aina tarvittaessa. Omiin ideoihini suhtauduttiin avoimesti ja vahvuuksiani haluttiin hyödyntää.
Arvostin erityisesti luottamusta ja sitä, että työntekijöiden jaksamisesta huolehdittiin. Olen nähnyt myös työkulttuuria, jossa tehokkuusvaatimukset ja suoritteet määrittävät vahvasti työn tekemistä. Tässä harjoittelussa koin, että työn kehittämiselle ja yhteiselle keskustelulle oli enemmän tilaa.
Mitä tapahtuu, jos matalan kynnyksen apu vähenee?
Mitä paremmin opin tuntemaan säätiön toimintaa, sitä enemmän aloin miettiä järjestöihin kohdistuvia rahoitusleikkauksia.
Lasinen lapsuus tarjoaa tukea yksilötapaamisista vanhemmuusryhmiin ja ohjattuihin pysähtymishetkiin. Osiksessa kohdataan ihmisiä, joiden elämässä päihteet ovat vahvasti läsnä. Säätiön verkkopalvelut puolestaan tavoittavat ihmisiä eri puolilla Suomea.
Kun näin, kuinka monenlaisia tapoja auttaa ihmisiä on kehitetty, huoleni kasvoi. Mistä ihmiset saavat tulevaisuudessa vastaavaa matalan kynnyksen tukea, jos palveluista leikataan?
Harjoitteluni vahvisti ajatusta siitä, että haluan tehdä työtä, jossa voin hyödyntää luovuuttani ja kokemusasiantuntijuuttani sekä olla mukana kehittämässä uusia toimintatapoja. Voisin hyvin kuvitella työskenteleväni A-klinikkasäätiöllä myös valmistumiseni jälkeen.
Samalla harjoittelusta jäi mieleeni yksi kysymys, johon en saanut vastausta: miten käy niiden ihmisten, jotka tarvitsevat apua, jos mahdollisuudet sen tarjoamiseen vähenevät? Ihmisten avun tarve kun ei häviä leikkausten myötä.
Tykkää, jaa