Monesti pienet asiat ovat suuria – läsnä oleminen, hetkeen pysähtyminen ja toisen huomaaminen on jo paljon

Voi vitsi, onkohan mulla nyt varmasti tarpeeksi juttuja mukana? Mitä jos joku toivoisi tosi paljon sinisiä lapasia? Eihän mulla ole semmoisia mukana… Nyt äkkiä niitä sinisiä lapasia! 

Mitähän musta ajatellaan koettaessani tervehtiä, varmasti kukaan ei halua edes tervehtiä takaisin. Muista katsoa silmiin, no nyt kyllä tuijotan paheksuvasti. Muista hymyillä, älä hymyile liikaa. Seiso oikeassa asennossa, älä seiso liian oikeassa asennossa. No niin, kaikki on pilalla – seisoin liian lähellä uloskäyntiä, enkä ollut tarpeeksi läsnä. Selvästi hekin sen huomasivat ja lähtivät pois. 

Vastaavia ajatuksia liikkui päässäni, kun vapaaehtoisten kanssa olimme jalkautumassa kohti Helsingin keskustaa, Pasilasta Vallilan läpi Vaasanaukiolle ja siitä metrolla Rautatientorille. 

Ihmisten lämpö, ystävällisyys, avoimuus ja rohkeus pysähtyä kohtaamaan tuntemattoman on hämmentävää ja vaikuttavaa.

Kierroksen loputtua katselin kantolaukkua. Mitä silmäni näkivätkään. Siellä oli kaksi paria sinisiä lapasia jäljellä. Hetkinen, jalkautuminen tuntui onnistuneelta, vaikka nämä olivat vielä täällä? Mikä tässä on homma nimi, vaadin selitystä. 

Ihmisiä tuli ja meni, osa pysähtyi pidemmäksi aikaa, toiset kohdattiin vain sekuntien ajan. Ihmisten lämpö, ystävällisyys, avoimuus ja rohkeus pysähtyä kohtaamaan tuntemattoman (allekirjoittaneen) on hämmentävää ja vaikuttavaa. Välillä naurettiin yhdessä riemukkaasti, toisinaan pysähdyttiin vakavien asioiden äärelle sanaakaan sanomatta. Jonkun kanssa pohdittiin kummallisia tilanteita ja jonkun kuultiin juuri saaneen asunnon. Sitä hurrattiin yhdessä kuin lätkän maailmanmestaruutta konsanaan. Yhtä kaikki, jalkautuessa toistuu tavallaan aina sama kaava säästä riippumatta – ihmisten välinen yhteys. 

Paikalla oleminen, hetkeen pysähtyminen ja toisen huomaaminen ovat tärkeimmät työkalut, joita kukin käyttää omaksi kokemallaan tyylillä.

Aina kaiken ei tarvitse mennä käsikirjoituksen mukaan, eikä kohtaamisen tarvitse olla pitkä. Ei tarvitse pyrkiä ihmisen elämän läpikäymiseen tai tarjota vaihtoehtoja tunnesolmujen avaamiseen. Repun sisällön sijaan ihmiselle voi antaa aikaa ja arvostusta. Paikalla oleminen, hetkeen pysähtyminen ja toisen huomaaminen ovat tärkeimmät työkalut, joita kukin käyttää omaksi kokemallaan tyylillä – juuri sillä tavalla kuin pystyy ja juuri sellaisena kuin on. 

Jos muistaa kysyä ”Hei, miten sinulla menee?” ja laittaa kengät oikein päin, pääsee jo pitkälle, kunhan kunnioittaa kanssaihmisiä. Jalkautumisen kokemukset vaihtelevat. Joskus voi helposti tuntua siltä, että onpa tyhmää, ettei täällä ollut ihmisiä tai ettei kukaan jutellut kanssani pidempään. Vaikka paikalle ilmestyinkin. Ja olisihan täällä ollut näitä lapasiakin. Jo paikalle saapuminen ja toimintaan osallistuminen on valtavan merkityksellistä ja suurenmoinen saavutus itsessään – se välillä lipsahtaa mielestä.

Harjoittelujaksoni alussa vierailin A-klinikkasäätiön ja Tukikohta ry:n Osiksessa, joka toimii vahvistaakseen päihdemaailmassa elävien ihmisten osallisuutta. Siellä kuulin ohjaaja Miskan painottavan, kuinka tärkeää ihmisen toiminnallisuudelle ja jaksamiselle on, että rakennuksen perusteet ovat vahvaa tekoa. Silloin sen päälle voi rakentaa kestävän talon. 

Joskus kunnossapito ja remonttiavun puute kuluttavat hienosti rakennettuja perustuksia.

Siihen veistelen oman lisäykseni, että ajan saatossa tulee muistaa myös asianmukainen kunnossapito ja remontointi talon säilyttämiseksi kestävänä ja hyväkuntoisena. Ihmiset, jotka päätyvät yhteiskunnan laitamille, päätyvät sinne mitä moninaisimpia reittejä. Joskus kunnossapito ja remonttiavun puute kuluttavat hienosti rakennettuja perustuksia aiheuttaen ihmiselle itselleen lisäkuluja, joista ei aina yksin selviä. 

Toivonkin kaikille katujen kundeille ja mimmeille, jotka ovat jalkautuessamme raottaneet meille arkensa ikkunaa, kävelleet ohi tai pysähtyneet kohdallamme, että jaksatte ja muistatte perusteiden kunnossapidon sekä muistatte, että remonttiapua arkeen on mahdollista saada.