”Tuomme turvaa ja näemme näkymättömät”

Työskentelen tiimipäällikkönä A-klinikkasäätiön  Völjy-toiminnassa Tampereella. Tarjoamme huumeita käyttäville ihmisille apua ja tukea itsenäiseen asumiseen ja mahdollisuuksia osallistavaan toimintaan.

Olen tehnyt päihdetyötä monessa eri roolissa: kohtaavaa ja haittoja vähentävää työtä, toiminut kehittämiskoordinaattorina, vastaavana sairaanhoitajana ja aluejohtajana. Kolmeen vuosikymmeneen mahtuu monta nimikettä, mutta yhdistävä tekijä on aina ollut muutoksen eteenpäin vieminen.

Aloitin urani A-klinikkasäätiöllä vuonna 1996, mikä oli monen sattuman summa. Huomasin terveydenhoitajaopintojeni aikana, että työskentely päihdepuolella puhutteli minua enemmän kuin ura perinteisimmissä terveydenhoitajan tehtävissä. Sairaalamaailma oli tuttua, sillä olin jo työskennellyt lähihoitajana Taysissa ja Hyksissä.

Liityin päihdesairaanhoitajiin opiskelijajäsenenä ja kuulin sitä kautta uudesta infektioriskiprojektista: Suomessa alettaisiin ensimmäistä kertaa tarjota injektiovälineiden vaihtoa huumeita käyttäville ihmisille.

Hankkeen takana oli silloisen A-klinikan ylilääkäri, nyt jo edesmennyt Antti Holopainen. Hän teki uraauurtavaa työtä päihdelääkärinä sekä ennaltaehkäisevän että haittoja vähentävän päihdetyön eteen. Minut valittiin mukaan projektiin, ja hankkeesta tuli yksi urani opettavaisimmista. Huomasin pian hypänneeni suoraan myrskyn silmään.

Neulanvaihtopisteitä vastustettiin rajusti

Kuten valvottujen käyttötilojen kokeilua tänä päivänä, neulojen ja ruiskujen vaihtopisteitä vastustettiin tuolloin rajusti. Aihetta käsiteltiin laajasti mediassakin, sillä puhtaiden pistovälineiden jakamisen ajateltiin lisäävän huumeiden käyttöä. Yleinen tietämys haittoja vähentävän työn merkityksestä tartuntatautien ehkäisyssä oli vähäistä, vaikka tutkimusnäyttöä oli jo saatavilla.

Emme alkuun esimerkiksi saaneet lupaa perustaa terveysneuvontapistettä Helsingin kaupungin hallinnoimiin tai kaupungin kanssa yhteistyötä tekevien organisaatioiden tiloihin.

Lopulta otin yhteyttä Vailla vakinaista asuntoa ry:n silloiseen toimitusjohtajaan Jussi Roihaan, joka rohkeana matalan kynnyksen päihdetyön edelläkävijänä antoi käyttöömme Kurvissa sijainneen kohtaamispaikka Kalkkersin tilat. Teimme paljon yhteistyötä myös Helsingin Diakonissalaitoksen kanssa. Muistan ikuisesti, kuinka kuljetin ratikassa ravintoloista saatuja suurtalousastioita, joihin keräsimme käytettyjä ruiskuja ja neuloja.

Onneksi hankkeella oli vahvat, tutkimukseen nojaavat taustavoimat. Kansanterveyslaitoksen ja Stakesin eli nykyisen Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen asiantuntijat olivat hankkeen takana, kuten myös Sosiaali- ja terveysministeriö, joka rahoitti kokeilun.

Loimme tilannekuvan huumeongelman laajuudesta

Kun puolen vuoden kokeilu viimein saatiin käyntiin vuonna 1997, tulokset alkoivat puhua puolestaan. Saimme ruiskujen ja neulojen vaihtamisen yhteydessä kontaktin ihmisiin, jotka olivat pudonneet pois avun piiristä. Hankkeen kautta piirtyi laajempi tilannekuva siitä, että huumeet olivat suurempi ongelma yhteiskunnassamme kuin kukaan oli ymmärtänyt. Tämä oli tärkeää tietoa, jonka pohjalta uusia palveluja voitiin alkaa kehittää.

Hankkeessa luodut käytänteet nousivat myöhemmin arvokkaaksi pohjatyöksi, kun pääkaupunkiseudulla todettiin huumeita käyttävien ihmisten parissa hiv-epidemia 1998. Terveysneuvontapisteitä oli saatava nopeasti lisää ja samalla oli ensiarvoisen tärkeää tavoittaa ihmiset, jotka olivat riskiryhmässä.

Olen saanut tehdä haittoja vähentävää työtä huikeiden ammattilaisten ja vertaisten kanssa. Ymmärsin urani alkuvaiheessa, että verkostoyhteistyö ja kansainväliset opit ovat päihdetyön onnistumisen kannalta ratkaisevia. Opintomatkat Glasgow’hun ja Keski-Eurooppaan sekä vuosittaiset osallistumiseni Harm Reduction -verkoston kansainvälisiin seminaareihin rohkaisivat viemään haittoja vähentävää työtä eteenpäin myös Suomessa.

Monissa maissa injektiovälineitä vaihdettiin niin paljon kuin ihminen tarvitsi. Samaan aikaan meillä pohdittiin kauhistellen, olisiko hyväksyttävää vaihtaa edes kolme ruiskua. Stigma huumeita käyttäviä ihmisiä kohtaan on ollut Suomessa vahvaa, ja tällä saralla meillä on edelleen paljon töitä.

Tavoitamme yhteiskunnalle näkymättömät ihmiset

Kun avasimme terveysneuvontapisteitä, kävijäjoukko kasvoi nopeasti satapäiseksi. Pystyimme osoittamaan, että palvelulle on suuri tarve. Käynnistimme myös jalkautuvaa työtä kaduilla sekä vertaistoimintaa ja tavoitimme heidät, jotka olivat muuttuneet yhteiskunnalle näkymättömiksi.

Vuonna 2003 valtakunnansyyttäjän toimisto totesi, että ruiskujen ja neulojen vaihto huumeita käyttäville ei ole lainvastaista. Seuraavana vuonna voimaan tullut tartuntatautiasetus velvoitti kunnat huolehtimaan suonensisäisten huumeiden käyttöön liittyvien tartuntatautien torjunnasta. Käytännössä tämä tarkoitti terveysneuvontaa sekä käyttövälineiden vaihtamista. Tämä oli iso työvoitto, eri tahojen kanssa tehty pioneerityö tuotti tulosta.

Muutin Tampereelle 2005 vuoden lopussa jatkamaan terveysneuvontapisteiden kehitystyötä, ja kymmenisen vuotta myöhemmin olin mukana käynnistämässä Völjy-toimintaa.

Hyvinvoivat ammattilaiset ovat asiakkaidemme oikeus

Olen urani aikana oivaltanut, että pelkkä tunteenpalo ja inhimillisyys eivät tässä työssä aina kannattele. On äärimmäisen tärkeää kokea työ merkitykselliseksi ja tunnistaa oma motivaatio työn taustalla. Lisäksi tarvitaan vahvaa ammatillisuutta, minkä lisäksi tutkittu tieto on ollut minun selkänojani.

Ihmisen perustarpeet eivät ole juurikaan muuttuneet, vaikka maailma ympärillämme onkin digitalisoitunut ja arjen tempo nopeutunut. Tunnetta, että olemme turvassa. Tämä pätee niin työntekijöihimme kuin asiakkaisiimme.

Olen kouluttautunut työnohjaajaksi ja toiminnallisen ryhmätyön ohjaajaksi, sillä olen halunnut oman esihenkilöroolini kautta tukea tiimiläistemme jaksamista. Hyvinvoivat ammattilaiset ovat myös asiakkaidemme oikeus. Huumeita käyttävät ihmiset ansaitsevat tulla kohdatuksi arvostavasti ja kunnioittavasti.

Urapolkuja, jotka muuttavat maailmaa