Järjestötyöntekijät näkevät aineriippuvuudet leimaavampina kuin toiminnalliset riippuvuudet

Riippuvuudet ovat yhteiskunnassamme voimakkaasti stigmatisoituja. Stigma on määritelty ihmiseen tämän taustan, olemuksen, toiminnan tai sairauden vuoksi liitetyksi kielteiseksi mielikuvaksi, joka ilmenee ennakkoluuloina, syyllistämisenä tai epäoikeudenmukaisena ja syrjivänä kohteluna [1].

Brittiläinen sosiologi Imogen Tyler [2] on tarkastellut stigmaa yhteiskunnallisena ilmiönä. Hän korostaa, että stigma ei ole vain yksilöiden välinen ilmiö, vaan myös rakenteellinen ja yhteiskunnallinen prosessi, joka kytkeytyy olennaisesti sosiaaliseen eriarvoisuuteen ja syrjäytymiseen. Hän on kuvannut stigmaa ”eriarvoisuuden koneistoksi” (machine of inequality), sillä se kohdistuu etenkin ryhmiin ja yksilöihin, jotka ovat yhteiskuntamme marginaaleissa. Stigma sekä siihen liittyvä häpeä ja syyllisyys vaikeuttavat heidän pääsyään sosiaali- ja terveydenhuollon palveluihin sekä muun sosiaalisen tuen piiriin, mikä pahentaa edelleen heidän tilannettaan.

Tutkimus suomalaisen väestön asenteista [3] on osoittanut, että päihderiippuvuuksiin liitetään enemmän stigmaa kuin esimerkiksi masennukseen ja skitsofreniaan. Riippuvuussairaudet näyttäytyvät tutkimuksissa myös stigmatisoidumpina kuin monet somaattiset sairaudet [4]. Toiminnallisiin riippuvuuksiin kohdistuvaa stigmaa on tutkittu melko vähän, vaikka niiden tiedetään voivan aiheuttaa merkittäviä ongelmia kuten masennusta, ahdistusta ja itsetuhoisuutta [5].

Kartoitimme Päihde- ja mielenterveysjärjestöjen tutkimusohjelmassa (MIPA 2.0) kyselyllä näiden alojen järjestöjen työntekijöiden näkemyksiä riippuvuuksiin kohdistuvasta stigmasta. Kyselyyn vastasi 131 työntekijää. Suurin osa heistä työskenteli päihdejärjestössä (73 %), oli naisia (70 %) ja teki kohtaavaa asiakastyötä (63 %). Joka toinen (52 %) kertoi kokeneensa itse riippuvuutta elämänsä aikana. Työntekijät ovat merkittävässä asemassa suhteessa yhteiskuntamme stigmatisoiviin käytäntöihin: he havaitsevat ja kuulevat toimintaan osallistujien kokemuksia stigmasta, he voivat itse suhtautua heihin leimaavasti [6, 7, 8] ja he joutuvat usein itse kohtaamaan riippuvuustyöhön kohdistuvia ennakkoluuloja [9].

Päihde- ja toiminnallisiin riippuvuuksiin kohdistuvassa stigmassa on paljon vaihtelua

Pyysimme työntekijöitä arvioimaan eri riippuvuuksiin kohdistuvan stigman voimakkuutta (0=ei lainkaan, 1=vähäinen, 2=kohtalainen, 3=suuri). Näkemykset noudattivat pääsääntöisesti kansainvälisten tutkimusten tuloksia, joiden mukaan aineriippuvuudet ovat leimaavampia kuin toiminnalliset riippuvuudet [10, 11]. 85 prosenttia työntekijöistä piti huumeriippuvuuteen liittyvää stigmaa suurena, alkoholi- ja lääkeriippuvuuteen kohdistuvaa stigmaa noin joka toinen vastaaja. Kannabisriippuvuus näyttäytyi näitä selvästi vähemmän leimaavana aineriippuvuutena. (Kuvio 1)

Leimaavimmiksi toiminnallisiksi riippuvuuksiksi työntekijät näkivät seksi- ja porno- sekä rahapeliriippuvuuden. Myös muissa tutkimuksissa on havaittu rahapeliriippuvuuteen liittyvä voimakas stigma [12,13] ja toisaalta haitallisen rahapelaamisen yhteydet matalaan koulutustasoon [14], toimeentulon ongelmiin ja sosiaalietuuksien kuten toimeentulotuen saamiseen [15].

Keskiluokkaiseen elämään assosioitaviin riippuvuuksiin (työ, liikunta, pakonomainen ostoskäyttäytyminen) vain harva työntekijä katsoi kohdistuvan voimakasta stigmaa. Ne liittyvät sosiaalisesti hyväksyttäviin toimintoihin, jotka voivat saada yhteiskunnassamme jopa positiivista vahvistusta ja näyttäytyä menestyksen merkkeinä. Myös netti- ja some- ja nikotiiniriippuvuutta pidettiin vain harvoin vahvasti stigmatisoivina.

Toivon näkökulma riippuvuuksista irtautumiseen ja niiden kanssa elämiseen

Käsitys sairauden parantumattomuudesta tai huonosta hoitovasteesta voi voimistaa siihen liittyvää stigmaa. Käsitys siitä, että sairaudesta voi parantua tai sitä voidaan hoitaa tuloksekkaasti, voi puolestaan vähentää sitä. Useampi kuin joka toinen (59 %) vastanneista työntekijöistä oli samaa mieltä väittämän kanssa, jonka mukaan riippuvuuksista voi parantua täysin. Neljännes oli väittämästä eri mieltä. (kuvio 2)

Kaksi kolmesta (64 %) työntekijästä katsoi myös, että riippuvuuden kanssa voi elää täysipainoista elämää. Reilu viidennes (22 %) ei uskonut tämän mahdollisuuteen. Väittämä kytkeytyy mielenterveys- ja enenevästi myös riippuvuustyössä hyödynnettävään toipumis- eli recovery-orientaatioon [16]. Toipumisorientaatio ohjaa pohtimaan riippuvuuden kanssa elävän ihmisen tukemista siinä, että elämä olisi mahdollisimman hyvää ja riippuvuuskäyttäytymisestä aiheutuvat haitat mahdollisimman vähäisiä, vaikka täydellinen riippuvuudesta irtautuminen ei olisikaan mahdollista.

Työntekijöitä pyydettiin myös arvioimaan yleisen asenneilmapiirin kehitystä. Arviot olivat pääosin positiivisia. 70 prosenttia työntekijöistä yhtyi väittämään, jonka mukaan asenteet riippuvuuksia sairastavia kohtaan ovat muuttuneet viime vuosina myönteisempään suuntaan.

Monipuolinen tieto riippuvuuksista hälventää stigmaa

Työntekijät kuvasivat riippuvuusilmiöiden muutoksia kyselyssä myös omin sanoin. He liittivät asenteiden myönteisen kehityksen esimerkiksi siihen, että tieto riippuvuuksista ja niiden taustalla vaikuttavista tekijöistä on monipuolistunut ja rakenteellisten tekijöiden merkitys tunnistetaan paremmin. Riippuvuuksista myös puhutaan julkisuudessa entistä avoimemmin. Jotkut vastaajat kantoivat huolta siitä, että stigma näyttää vahvistuvan ja asenteet näyttävät koventuvan taloudellisen epävarmuuden aikana. 

Moni katsoi, että ammattilaisten asenteet ovat muuttuneet enemmän kuin kansalaisten, joiden keskuudessa moraalinen näkökulma riippuvuuksiin on edelleen vallitseva. Parin vuoden välein toteutettava väestökysely onkin osoittanut, että suomalaisten asenteet esimerkiksi skitsofreniaa ja masennusta sairastavia kohtaan ovat kehittyneet pitkällä aikavälillä ymmärtävämpään suuntaan, mutta myönteinen kehitys ei näytä koskevan riippuvuussairauksia [17].

Kyselyssä kartoitimme lähinnä järjestötyöntekijöiden näkemyksiä eri riippuvuuksiin kohdistuvasta stigmasta yhteiskunnassamme, emme heidän omia asenteitaan. Tutkimusta ammattilaisten suhtautumisesta erityisesti toiminnallisiin riippuvuuksiin tarvittaisiin lisää. Ammattilaisten keskuudessa stigmaa näyttävät kirjallisuuskatsauksen mukaan vahvistavan ainakin riippuvuuksien hahmottaminen moraalisen mallin näkökulmasta, kielteiset uskomukset riippuvuuksista sekä niihin liittyvän koulutuksen puute [7].

Kirjoittajat: Sari Jurvansuu, Jouni Tourunen, Taina Heinonen

Lähteet

1. THL (2024): Stigma ja syrjintä. Luettu 3.7.2024
2. Tyler, I. (2020): Stigma. The Machinery of Inequality. Zed Books Ltd: London.
3. Rissanen, P., Jurvansuu, S., & Jalava, J. (2024). Mielenterveys ja nimby: suomalaisen väestön suhtautuminen mielenterveysongelmiin. Sosiaalilääketieteellinen Aikakauslehti, 61(1)
4. Rundle, S. M., Goldstein, A. L., Wardell, J. D., Cunningham, J. A., Rehm, J., & Hendershot, C. S. (2024): Examining the relationship between public stigma, models of addiction, and addictive disorders. Addiction Research & Theory 1–7.
5. Valenciano-Mendoza, E., Fernández-Aranda, F. […], J.M., Jiménez-Murcia, S. (2021): Prevalence of Suicidal Behavior and Associated Clinical Correlates in Patients with Behavioral Addictions. International Journal of Environmental Research and Public Health 18 (21): 11085.
6. Verhaeghe, M. & Bracke, P. (2012): Associative stigma among mental health professionals: Implications for professional and service user well-being. Journal of Health and Social Behaviour 53 (1): 17–32.
7. Cazalis, A., Lambert, L. & Auriacombe, M. (2023): Stigmatization of people with addiction by health professionals: Current knowledge. A scoping review. Drug and Alcohol Dependence Reports 9, 100196.
8. Ricciutti, N.M. (2023): Counselors’ Stigma Toward Addictions: Increasing Awareness and Decreasing Stigma. Journal of Counselor Preparation and Supervision, 17(3).
9. Rovamo, E. & Toikko, T. (2019): Päihde- ja mielenterveystyöhön kohdistetut
   negatiiviset asenteet ja assosiatiivinen stigma. Yhteiskuntapolitiikka 84 (3): 281-291.
10. Lindsay, B. L., Bernier, E., & Szeto, A. C. H. (2021); An Exploration on the Public Stigma of Sexual Addiction. Sexual Addiction & Compulsivity 27 (3–4): 293–321.
11. Thege, B.K., Colman, I., el-Guebaly, N., Hodgins, D.C., Patten, S.B., Schopflocher, D., Wolfe, J., Wild, T.C. (2015): Social judgments of behavioral versus substance-related addictions: A population-based study. Addictive Behaviors 42: 24-31.
12. Quigley, L. (2022): Gambling Disorder and Stigma: Opportunities for Treatment and Prevention. Curr Addict Rep 9: 410–419.
13. Hing, N., Russell, A.M.T., & Gainsbury, S.M. (2016): Unpacking the public stigma of problem gambling: The process of stigma creation and predictors of social distancing. Journal of Behavioral Addictions 5 (3): 448-456.
14. Mäki, N. (2022): Rahapelaaminen ja peliongelmat yleisimpiä vähän koulutetuilla ja talousvaikeuksia kokevilla.
15. Latvala, T.A., Lintonen, T.P., Browne, M., Rockloff, M. & Salonen, A.H. (2021): Social disadvantage and gambling severity: a population-based study with register-linkage. European Journal of Public Health 31 (6):1217–1223.
16. Laitila, M. (2019): Toipumisorientaatio riippuvuus- ja mielenterveystyössä. Luettu 3.7.2024.
17. Jurvansuu, S. & Rissanen, P. (2021): Päihteidenkäyttäjiin liittyvä stigma muuttuu hitaasti. Tiimi 3/2021: 26-27.