”Olen halunnut rakentaa inhimillisempää yhteiskuntaa”

Työpöytäni on tyhjä, sillä elämässäni alkaa uusi vaihe: jään eläkkeelle. Olen työskennellyt A-klinikkasäätiöllä 28 vuotta ja saanut olla ylpeä siitä, että olivatpa ajat millaisia tahansa, olemme aina olleet heikompiosaisten puolella.

On hienoa pysähtyä katsomaan taaksepäin ja huomata, kuinka valtavasti olemme saaneet aikaan päihdekentällä. Olemme sisukkaasti vuosikymmenestä toiseen kehittäneet haittoja vähentävää päihdetyötä ja kädenjälkemme näkyy toivottavasti tulevaisuudessa entistäkin vahvemmin Suomen päihdepolitiikassa.

Esimerkkinä vaikkapa Helsingin ensimmäiset terveysneuvontapisteet ja korvaushoitojen aloittaminen 1990-luvun lopulla. Tuolloin tutkijoilla, viranomaisilla ja järjestöillä oli vahva yhteinen tahto vähentää päihdehaittoja ja auttaa heikompiosaisia ihmisiä – yhteinen tavoite ja saumaton yhteistyö mahdollisti muutoksen. Tällaista asennetta toivoisin takaisin niin yhteiskunnallisten päätösten tekoon kuin järjestöjen väliseen yhteistyöhönkin.

”Löysin kutsumusammattini sattumalta”

Inhimillisemmän yhteiskunnan rakentaminen on ollut itselleni merkityksellistä aina opiskeluajoista, vaikka löysin kutsumusammattini hieman sattumalta. Svenska social- och kommunalhögskolanin näyttävä rakennus Helsingin Töölössä kiehtoi minua niin paljon, että päädyin ottamaan selvää, mitä siellä oikein tapahtuu. Perehdyttyäni, mistä sosiaalipolitiikassa ja sosiaalityössä on kyse, oivalsin sen olevan kutsumukseni.

Opintoni tulivat farmaseutti-äidilleni ja juristi-isälleni lievästi sanottuna yllätyksenä. Pysyin kuitenkin päätöksessäni, enkä ole katunut. Opintojen kautta sisäistetty sosiaalityöntekijän ammatti-identiteetti on ohjannut minua vahvasti urallani. Myöhemmin vanhempanikin oivalsivat, miksi koin sosiaalityön niin merkitykselliseksi.

”Muistan ikuisesti lapsen onnellisen katseen”

Ensimmäinen sosiaalityöntekijän työpaikkani oli lastensuojelussa. Olin pienikokoinen ja lapsenkasvoinen, joten esihenkilöni oli hieman huolissaan, miten pärjäisin työssäni. Sain kuitenkin paikan ja hän totesi: ”Onneksi äänesi on sentään vakuuttava.”

Työ oli rankkaa, mutta pärjäsin hyvin ja sosiaalityöntekijän identiteettini syventyi. Kohtaamisissa ymmärsin konkreettisesti lastensuojelutyön tarpeen ja merkityksen. Kyse on paljon kokonaisvaltaisemmasta lasten ja perheiden auttamisesta ja tukemisesta kuin olin osannut ajatella.

Siirryin myöhemmin koulukuraattoriksi. Tuohon aikaan opettajat olivat auktoriteetteja, joita kunnioitettiin – ammattikunta oli ajoittain hyvinkin omanarvontuntoista. Kuraattorina keskityin lapsen kokonaishyvinvointiin ja syvennyin tilanteiden taustoihin. Opettajan näkökulmasta perusteltu luokalle jättäminen ei aina palvellut lapsen kokonaisetua. Kävin opettajien kanssa monia kädenvääntöjä, jotka opettivat minulle paljon sosiaalityöntekijän roolista ja yhteistyön tärkeydestä.

Kuraattorivuosilta muistan tapauksen, jossa yritimme saada lasta kouluun yhteistyössä vanhempien, lastensuojelun ja opettajien kanssa. Selvitimme perheoloja ja koulukiusaamista, mutta emme löytäneet ongelman syytä. Kävi ilmi, että vietettyään kesän sijaisperheessä lapsella ei ollut samoja vaikeuksia.

Muistan ikuisesti lapsen onnellisen katseen – se loi itselleni vahvan tunteen työni merkityksellisyydestä. Olin lastensuojelussa oppinut, että mahdottomaltakin tuntuvissa tilanteissa oli yksi tehtävä: varmistaa lapsen etu.

”Teimme ensikodissa uraauurtavaa päihdetyötä Suomessa”

Olen aina katsonut maailmaa vahvasti sosiaalityöntekijän silmälasien läpi. Yhtä vahvasti minussa on myös elänyt kehittäjä; muutoksen mahdollistaminen on ollut eteenpäin puskeva voima urallani. En epäröinyt hetkeäkään, kun minulle tuli mahdollisuus lähteä kehittämään Suomen ensimmäistä ensikotia, joka oli tarkoitettu päihteitä käyttäville raskaana oleville äideille ja heidän vauvoilleen. Tämä oli 1990-luvulla uraauurtavaa päihdetyötä, jonka pohjalta nykyisetkin toimintamallit ovat kehittyneet.

Helsingin Oulunkylästä oli hankittu talo ensikodin toimintaa varten, mutta alkuun meillä ei ollut muuta – ei edes asiakkaita.

Viisipaikkaisen ensikodin arki oli tiivistä yhteiseloa. Elimme arkea äitien ja vauvojen kanssa, mikä oli melkoista tunteiden vuoristorataa. Työssä opin pitämään tiukasti kiinni ammatillisista rajoista. Äitien ja lasten tilanteisiin tuli suhtautua ammatillisesti, eikä antaa tunteiden ohjata toimintaa, vaikka se oli ajoittain vaikeaa.

Ensikodissa aloin ymmärtämään päihderiippuvuutta ja kuinka rankka se maailma on naiselle. Näin läheltä, millainen sairaus riippuvuus on ja miten ihmisen elämänkaari oli vaikuttanut sen syntymiseen. Lapsen saaminen ei aina ollut käännekohta parempaan, joskus äidin suurin rakkaudenosoitus oli luopua lapsestaan. Vaikeissa ja tunteita herättävissä tilanteissa pyrin toimimaan lapsen edun mukaisesti. Tasapainoa toivat myös äitien onnistumiset ja heidän ajoittainen keskinäinen tukensa toisiaan kohtaan sekä tietysti suloiset vauvat, joiden elämässä saimme hetken aikaa olla.

”Vammaisten päihdepalvelujen kehittäminen oli käänteentekevää”

Yksi mielenpainuvimmista ja käänteentekevistä työtehtävistäni A-klinikkasäätiöllä on ollut vammaisten päihdepalvelujen kehittämishanke, jossa oli mukana neljä päihdejärjestöä ja neljä vammaisjärjestöä. Pääsin tekemään tiivistä yhteistyötä Kuurojen Liiton kanssa, mikä oli upeaa aikaa ja opin valtavasti uutta.

Nopeasti kävi ilmi, että osa vammaisjärjestöjen työntekijöistä ei tunnistanut asiakkaidensa päihdeongelmia. Opin myös, miten yhteisön kulttuuri voi sitoa yhteen, mutta miten se voi myös eristää, kun poiketaan yhteisön normeista. Kun kuulovammainen joutuu pois omasta yhteisöstään ja ajautuu ryhmiin, jossa hänellä ei ole muiden kanssa yhteistä kieltä, he voivat jäädä todella yksin.

Tietoisuuden kasvattaminen ja asenteiden muuttaminen oli haastavaa, mutta kun yksikin ihminen oivalsi uutta, se oli suurin kiitos ja palkinto. Saimme pysyviä muutoksia aikaan ja meillä oli myös aidosti hauskaa kaiken uuden kehittämisen keskellä. Tätä ajatusta olen pyrkinyt kantamaan mielessäni niin asiantuntijana kuin esihenkilönä ja uusia työntekijöitä palkatessa. Vaikeidenkin asioiden yli voi nähdä myönteistä kehitystä.

Urapolkuja, jotka muuttavat maailmaa