”Lasten ja nuorten hyvinvoinnin turvaaminen on huoltovarmuutemme ytimessä”

Olen vuoden 2024 alusta lähtien työskennellyt Valtion koulukotien, eli Valtion lastensuojeluyksiköiden, johtajana. Teemme töitä auttaaksemme kaikkein vaikeimmassa tilanteessa olevia lapsia ja nuoria. Valtion koulukotiin päätyy vuosittain noin 300 lasta ja nuorta, joista 66 prosentilla tulosyynä ovat päihteet ja rikokset. Nämä kaksi ongelmaa kietoutuvat toisiinsa valitettavan usein.

Ennen nykyistä tehtävääni ehdin työskennellä yli 30 vuotta vankilamaailmassa, jossa on nähtävissä sama ilmiö: tutkitusti noin 90 prosentilla vangeista on päihdeongelma.

Kumpi on muna ja kumpi kana: aiheuttaako päihteidenkäyttö huonovointisuutta vai päinvastoin? Kysymys on monimutkainen ja tarinat hyvin yksilöllisiä. Sen voin kuitenkin todeta omaan kokemukseeni nojaten, että en ole koskaan tavannut onnellista huumeidenkäyttäjää.

Rikoksentekijät eivät synny pahoiksi, eikä addiktio etene tyhjiössä

Meillä on taipumus nähdä rikollisuus ja riippuvuudet yksilön epämiellyttävinä piirteinä; ongelmina ja epäonnistumisena, joista vastuu kuuluu ihmiselle itselleen. Päihderiippuvuus on kuitenkin usein vain kuori. Juurisyyt, joita tulisi hoitaa, ovat syvemmällä – ilmiön taustalla on usein paljon kipua ja tuskaa.

Keskitymme helposti vain pintaan ja haluamme rankaista yksilöä hänen vääristä valinnoistaan, vaikka ihmistä ja hänen elämäänsä tulisi katsoa kokonaisuutena – palata tarinan alkuun. Rikoksentekijät eivät synny pahoiksi, eikä päihteitä käyttävän ihmisen addiktio etene tyhjiössä.

Joka neljäs suomalainen elää lasisen lapsuuden; kaikki eivät ponnista samalta viivalta, ja se on meidän yhteinen huolemme. Ihmistä ei voi irrottaa ympäristöstään ja yhteiskunnasta, vaan olemme vaikutuksille alttiita koko elämämme ajan, mutta etenkin lapsena ja nuorena. Yhteiskunnan tulisi pyrkiä ennaltaehkäisemään vahingollisia kehityskulkuja ja ylisukupolvisia kierteitä.

Osa nuorista ei koe enää kuuluvansa suomalaiseen yhteiskuntaan

Lapset syntyvät aina osaksi jonkinlaista perhetarinaa; heitä tulisi kasvattaa, suojella ja turvata. Joidenkin kohdalla tämä ei toteudu, jolloin viranomaiset ottavat turvan ja suojan tehtäväkseen.

Erilaiset lähtökohdat näkyvät karulla tavalla koulukotimaailmassa. Kun katsomme nuorten tarinoita syvemmin, näemme mitkä kaikki tekijät ovat vaikuttaneet hänen elämänkulkuunsa. Olemme nopeasti hyvin vaikeiden kysymysten äärellä: Missä ovat olleet huolta pitävät luotettavat aikuiset? Entä oliko vanhemmilla eväitä huolehtia lapsestaan? Jos ei, miten kukaan muukaan ei ole kyennyt auttamaan näitä lapsia ja nuoria?

Näemme työssämme syvästi traumatisoituneita lapsia, jotka eivät ole täyttäneet vielä 16 vuotta. Tyypillisesti tarinoissa korostuu se, että heidän ongelmansa ovat sellaisia, jotka eivät sovi mihinkään muottiin. Julkiset palvelumme voivat olla poissulkevia ja rakentuneet osin perusolettamiin ja käytäntöihin, jotka saattavat usein palvella parhaiten vain keskiluokkaa. Kun haasteet ovatkin systeemillemme liian monimutkaisia, saattaa lapsi ja nuori pudota yhteiskunnan tutkan ulkopuolelle.

Kaikkein huono-osaisimpia lapsia ja nuoria yhdistää usein se, että heillä ei ole elämässään yhtäkään läheistä, joka olisi heistä kiinnostunut. He ovat tavallaan sosiaalisella tasolla orpoja – vanhemmat, sisarukset ja muut sukulaiset ovat etääntyneet.

Kokemustensa summana osalle on syntynyt ajatus ”heistä ja meistä”, mikä on yhteiskuntamme tulevaisuuden kannalta huolestuttavaa. Nämä lapset ja nuoret katsovat olevansa joukko, joka ei ole osa suomalaista yhteiskuntaa.

On surullista, jos lapsi näkee jo hyvin varhaisessa elämänvaiheessa maailman niin, että hän on muita vastaan. Jos maamme ajautuisi kriisiin, kenen puolella nämä lapset ja nuoret silloin seisovat, jos he eivät koe kuuluvansa yhteiskuntaamme?

Kansa kaipaa välittämisen kulttuuria ja yhtenäisyyden tunnetta

Sodan jälkeinen Suomi oli yhtenäinen. Duunareiden ja rikkaiden lapset kävivät samat koulut – näin ei ole enää. Ehkä emme ole huomanneet, mitä meille on tapahtunut. Vastakkainasettelu on voimistunut, ja se heijastuu lapsiin ja nuoriin kivuliaasti.

Kylmät, kovat ja yksilöllisyyttä korostavat arvot korostuvat nyky-yhteiskunnassamme. Se, miten poliitikot puhuvat ja millaisia päätöksiä he tekevät, ovat omiaan vahvistamaan nuorten ajatusta siitä, että jokaisen on pärjättävä itsekseen. Tällaisen puheen sijaan tulisi rakentaa välittämisen kulttuuria – kaikkien mukana pitäminen on maamme tulevaisuuden kannalta tärkeää.

Huoltovarmuutemme kannalta juuri nyt olisi turvattava ja säilytettävä kansalaisten tunne yhtenäisyydestä. Sisäisen kahtiajaon sijaan Suomi ja suomalaiset kaipaavat kokemusta meistä, mikä tarkoittaa myös vastuuta heikommassa asemassa olevista lapsista ja nuorista.

Luottamus on yhteiskuntamme huoltovarmuuden pohja

Tulevaisuuden huoltovarmuutta on myös se, että hoidamme näiden lasten vanhempia. On hyvä muistaa, että auttaminen ei ole turhaa, vaikka se ei aina kilahda täysimääräisesti euroina takaisin. Vanhempien alkoholiriippuvuutta ei voi aina parantaa, mutta pienelläkin avulla ja tuella voi olla positiiviset säteilyvaikutukset lapsiin. Kun lapsi näkee, että yhteiskunta auttaa hänen vanhempiaan, se luo tunteen arvostuksesta ja välittämisestä.

Jos sama lapsi kokee itse tarvitsevansa aikuisena yhteiskunnan tukea, hän uskaltaa hakea apua. Tämä voi olla käänteentekevä ylisukupolvinen tunne, joka kantaa ja luo luottamusta yhteiskuntaamme. Pave Maijasen Pidä huolta -kappaleen sanat ovat osuvat: ”Sillä jokainen, joka apua saa, sitä joskus tajuu myös antaa”.

Olemme olleet luottamusyhteiskunta ja se on myös huoltovarmuutemme pohja ja tärkeä arvo, josta on pidettävä kiinni. Meillä ei ole varaa menettää lasten ja nuorten uskoa ja luottamusta siihen, että ihan jokainen meistä ansaitsee tulla nähdyksi, kuulluksi ja autetuksi.

Riippuvuudet ja huoltovarmuus SuomiAreenassa

Riippuvuudet muovaavat tapojamme kuluttaa, toimia ja selviytyä – myös kriiseissä. SuomiAreenan paneelissa 26.6. klo 11 (Eetunaukion lava, Pori) nostamme esille addiktioiden vaikutukset huoltovarmuuteen ja yhteiskunnan kriisinsietokykyyn.

Keskustelua vetää toimittaja Riku Rantala, ja näkemyksiään jakavat Työn ja talouden tutkimus Laboren johtaja Mika Maliranta, toimittaja ja kirjailija Anna Karhunen, Valtion lastensuojeluyksiköiden johtaja Kaisa Tammi sekä A-klinikkasäätiön toimitusjohtaja Hannu Jouhki.

Tutustu tapahtumaan