Nuorten huumekuolemien estämiseksi olisi paljon tehtävissä

Yksikin kuolema on liikaa- esiselvityshanketta laatiessa kävin läpi hyvin monenlaisia tunnetiloja. Haastattelin kymmeniä aktiivisesti päihteitä käyttäviä 18–25-vuotiaita nuoria. Heidän elämäntarinansa sekä palvelukokemuksensa saivat minut ajattelemaan yhteiskuntamme epätasa-arvoisuutta ja monimutkaisia päällekkäisten palveluiden labyrintteja.

Olisiko minusta itsestäni vaeltamaan noissa labyrinteissa? Millaiseksi oma identiteettini muodostuisi, jos esteitä olisi siellä sun täällä?

Nostin esiselvityksestä kolme kulmakiveä, joiden avulla voisimme parantaa syrjäytyneiden ja syrjäytymisvaarassa olevien nuorten kiinnittymistä yhteiskuntaamme sekä estää nuorten huumekuolemien huolestuttava kehitys.

Stigma vaikeuttaa avun hakemista: mieti, mitä sanoja käytät

Nuoret puhuvat itsestään narkomaanina tai narkkarina ja stigma nostaa kynnystä hakea apua. ”Ei sinne terveyskeskukseen oikein haluis mennä. Se on tosi hankalaa, kun ne näkee siellä, että on päihteiden käyttöä. Sit se asenne muuttuu siellä ihan täysin”, kuten eräs nuori nainen kuvasi stigman varjoa.

Nuorten olemus muuttui usein levottomaksi ja itseensä käpertyneeksi, kun he kertoivat kokemuksistaan. Ei jäänyt epäselväksi, etteivätkö ne olleet vaikuttaneet syvästi näiden nuorten kokemusmaailmaan.

Yhteiskuntamme on epäonnistunut, jos nuori ihminen omaksuu narkomaanin identiteetin.

Silloin kun ihminen luo itsestään toiseuttavaa puhetta, kuten ”me narkkarit emme saa samanlaista palvelua kuin muut” on meillä kaikilla peiliin katsomisen paikka.

Toivoisin meidän jokaisen miettivän millaista puhetta itse tuottaa ja millaisia ennakkoasenteita kantaa mukanaan. Itsereflektointi on yksi meidän kaikkien palveluammateissa olevien ihmisten tärkeimmistä työkaluista. Ja yksikin epäasiallinen palvelukohtaaminen voi olla jollekin kohtalokas.

Vertaistoimijat rakentavat luottamusta nuorten ja palveluiden välille

Sosiaali- ja terveysalan ammattilaiset kokevat rakenteissa olevan hankaluuksia, jotka vaikeuttavat nuorten asiakkaiden tilanteen hahmottamista kokonaisvaltaisesti. Ammattilaiset tekevät päällekkäistä työtä toisten ammattilaisten kanssa, järjestelmä pompottelee asiakkaita palvelusta toiseen ja vastuujaot ovat epäselviä.

Tein samankaltaisia huomioita nuorten parissa. Moni kertoi minulle toivovansa, että hänet nähtäisiin yksilöllisesti ja kokonaisvaltaisesti. Lisäksi nuoret kertoivat, ettei heillä ollut mitään käsitystä siitä kuka heidän asioitaan koordinoi.

Palveluihin kiinnittyminen tarvitsee luottamusta ja se ei synny nimeämällä nuorelle taas yksi uusi vastuuhenkilö. On mielestäni kohtuutonta, että nuoren vain oletetaan siirtyvän palvelusta toiseen tuosta vaan.

Palveluiden jatkuvuuteen ja kiinnittymiseen nuoret nimesivät sillanrakentajiksi vertaistoimijat eli ihmiset, joilla on omakohtaista kokemusta siitä millaisia ilmiöitä ja tunteita päihdehaasteiden kanssa elämiseen todellisuudessa liittyy.  Vertaistoiminnan hyödyntäminen voisi tuoda toivottua kiinnittymistä, kun luottamuksen rakentaminen olisi aloitettu jo tarpeeksi varhaisessa vaiheessa.

Lisää matalan kynnyksen kohtaamispaikkoja sekä etsivää työtä

Nuoruuteen liitetään ystävät, seikkailunhalu ja huoleton elämänrytmi. Kohtaamillani nuorilla elämän rytmitystä määritteli myös sen kaoottisuus.

Asunnottomilla nuorilla ei ole aina tietoa siitä missä he seuraavan yön tulevat viettämään tai mistä saisi syötävää kurnivan mahan täytteeksi. Rytmiä arkeen saattoi tuoda myös korvaushoitoklinikalla käynti tai tarvittavan annoksen löytäminen katukaupasta ennen kuin vieroitusoireet kunnolla alkavat. Henkilöllisyystodistukset olivat kadoksissa tai yhteydenpito viranomaisiin oli hankalaa puhelimen puuttumisen myötä.

Ei ole ihme, ettei nuoria aina tavoiteta palveluiden piiriin. Ajat saattavat unohtua tai mennä ohi esimerkiksi muistutusten hävitessä kadonneen puhelimen myötä. 

Usealla nuorella ilmeni myös aktiivisuuden ja tarkkavaisuuden häiriön (ADHD) tuomia haasteita, jotka toivat mutkia matkaan palveluiden piiriin pääsemisessä. Myös stigma nosti kynnystä saapua sovitulle vastaanottokäynnille.

Nuorten haastatteluja tehdessä koin myös itse nuorten tavoitettavuuteen liittyvät haasteet.

Oli useampia päiviä, jolloin kadulla ei jalkautumisen aikana vaikuttanut löytyvän yhtään kohderyhmän ikäjakaumaan sopivaa nuorta. Toisinaan heitä löytyi kaduilta, mutta haastattelutilanteet vaativat improvisointia ja joustavaa asennetta. Välillä teimme haastatteluja kävellen ympäri katuja, toisinaan kesken haastattelun tarvittiin röökitaukoa.

Joustavuus oli nuorten tavoittamisessa yksi avainsana ja se nousi esille myös ammattilaisten vastauksissa.

Nuoria olisi helpompi tavoittaa, jos heille tarjottaisiin enemmän vaihtoehtoisia paikkoja viettää aikaa. Myös nuoret toivoivat matalan kynnyksen paikkojen lisäämistä. Lisäksi he toivoivat yksilöllisempää otetta palveluissa sekä joustavampia aukioloaikoja tai jopa palveluiden järjestämistä ilman ajanvarausta.

Nuorten tavoittamisessa tukisin myös etsivän ja jalkautuvan työn lisäämistä eri osa-alueilla. Tätä ehdotusta tukee myös se, että 72,4 % nuorten kyselyyn vastanneista koki jalkautuvan ja etsivän työmuodon helposti lähestyttävänä ja ammattilaisille suunnattuun kyselyyn vastanneista lähes puolet (47,4 %) kokivat jalkautuvan ja etsivän työmuodon tavoittavan kohderyhmän nuoria melko hyvin.