Hymyillään kun tavataan

Menetin iäkkään isäni korona-aikana. Hän oli maailman sosiaalisin ihminen: mitä enemmän ihmisiä ympärillä, sitä parempi. Puhetta pulppusi. Hän viihtyi hoivakodissa ja oli aina tyytyväinen, vaikka ei lopulta pystynyt edes istumaan. Hän oli sotilaspoika. Mutta se hymy, jonka hän olisi halunnut nähdä, jäi maskin taakse piiloon. Viimeisessä Teams-puhelussa, jossa hänen kaksi poikaansa oli hänen sänkynsä vierellä, ja veljeni ja minä 400 kilometrin päässä virtuaalisesti mukana, jaksoimme kaikki hymyillä, jotta isä näkee ja ymmärtää ja saa lohdun.

Äidillä on pitkälle edennyt muistisairaus. Kun hän oli saanut molemmat koronarokotukset, muutin etätöihin hänen luokseen. Voi sitä iloa, kun ei ollut enää yksin. Hymyn ja kosketuksen kaipuu oli valtava. Hän kysyi, saako hän vain katsoa, kun minä teen töitä. Istui hiljaa kiikkutuolissa ja katseli minua hymy huulillaan.

Lukuisat kaatumiset veivät äitiä sairaalaan ja takaisin. Kierre oli hänelle ja meille lapsille tuskallinen. Siinä missä isämme sai ajoissa hyvän hoivapaikan, äitimme jäi vaille riittävää ammattiapua. Se tuntui epäreilulta. Lopulta saimme kamppailuumme tukea kotihoidosta, joka nosti kädet pystyyn. Nyt äiti on saanut olla sairaalassa ja päässyt kuntoutumaan. Hymy on palannut hänen kasvoilleen ja hoitajat kutsuvat häntä seuraneidiksi. Vuosien yksinolo ja korona-aika ovat tuoneet hänelle sosiaalista velkaa. Voi sitä hymyä ja kädestä pitelyä, kun kävimme veljeni kanssa täältä etelästä häntä katsomassa. 

Hymyillään kun tavataan -sanonta on saanut syvemmän merkityksen – tässä maailmanajassa se ei enää ole vain kepeä heitto tai itsestäänselvyys. Terveysturvallisuus voi edellyttää meiltä tulevaisuudessakin rajoituksia. Kohtaamisen tarve ei kuitenkaan ihmiseltä katoa.

Yksinäisyydellä on Suomessa monet kasvot: vanhuksen, päihderiippuvaisen, syrjäytyneen, unohdetun. Muistan lapsuudesta alkoholisoituneen kyläkauppiaan. Hän hoiperteli joskus meidän mökille, koska tiesi, että isältäni saisi kyydin. Raittiusseurassa nuorena toiminut isäni kohtasi hänet aina arvostavasti, he keskustelivat pitkään, ja sitten isä vei hänet perheestä tyhjenneeseen kotiinsa. Rakennemuutos ravisteli maaseutua ja loi pohjaa yksinäisyydelle sukupolvien ajaksi.

Jokaisella ajalla on omat epävarmuutensa. Kaiken keskellä hymy voi tuoda siihen kaivattua lohtua.