Ota yhteyttä
Tekstikoko Font size smaller Font size normal Font size bigger

23.05.2023 | Näkökulma

Tarja Virolainen

Huumekuolemat ja sanojen voima

Miro menehtyi 90-luvulla yliannostuksen seurauksena. Hän oli silloin vain 21-vuotias. Miron isosisko Minna muisteli tuota vaikeaa aikaa, mutta näki myös positiivisen muutoksen keskustelukulttuurissamme. Puhumattomuuden tilalle on tullut sanoja ja Suomen huumekuolemat ovat ihan eri tavalla esillä myös julkisessa keskustelussa.

Istumme Minnan, 59, kanssa kahvilassa ja juttelemme hänen veljestään Mirosta. Miro soitti kitaraa bändissä, kirjoitti runoja ja sävelsi musiikkia. Hän haaveili urasta kulttuurialalla ja ihaili rocktähtiä. Luova nuori mies oli huumorintajuinen ja kiltti – mutta myös sisäänpäinkääntynyt ja näkyvästi ahdistunut.

“Mirosta huokui ahdistus. Hän oli voinut huonosti koko elämänsä, mutta eihän tällaisista silloin puhuttu”, Minna kertoo.

Miro menehtyi yliannostuksen seurauksena 1994 ja olisi täyttänyt tänä vuonna viisikymmentä. Minna katsoo pohdiskelevasti kahvilan seinää koristelevaa taulua ja hänen kehonkielensä viestii siitä, kuinka arka aihe edelleen on. Siitä, että tämän kaltainen menetys jättää jäljen, jonka vain sen kokenut voi ymmärtää.

Kasvot tilastojen takana

Huumekuolemat yleistyivät tuntuvasti 1990-luvun taitteessa. Suomeen rantautuneen heroiinin korvasivat vähitellen lääkkeet, joita oli entistä helpommin saatavilla ja joita yhä useammin käytettiin yhdessä alkoholin kanssa. Myös kannabiskokeilut yleistyivät ja niiden rinnalla yöelämässä käytetyt amfetamiini ja muut stimulantit.

Kun vielä 80-luvulla oli hyvin harvinaista löytää huumausaineita äkillisesti kuolleiden ruumiinavauksista, todettiin niitä seuraavalla vuosikymmenellä viikottain – ja todetaan edelleen. Näistä, 1990-luvulla todetuista löydöksistä lähes 90 % todettiin miehiltä, joista puolet olivat alle 30-vuotiaita.

Tämä, niin kutsuttu Suomen toinen huumeaalto oli se, joka vei myös Miron.

Muutos on aaltoliikettä

Onnistuneella päihdepolitiikalla ei tueta ainoastaan päihteillä oireilevia, vaan myös heidän lähipiiriään: sisaruksia, vanhempia, ystäviä ja naapureita. Kääntäen voi sanoa, että epäonnistuneella päihdepolitiikalla petetään riippuvuuksista kärsivien lisäksi koko lähipiiri.

Päihdepoliittiset linjaukset ulottuvat lainsäädäntöä kauemmas: yhteiskunnan keskustelukulttuuriin, ammattilaisten kohtaamisiin, koulujen oppimateriaaleihin ja perheiden ruokapöytiin.

Kun Minnan kanssa muistelemme Miroa, korostuu puheissa keskustelukulttuurin muutos. Miron kuolemasta voidaan nyt puhua huumekuolemana, kun se tapahtuessaan oli jotain aivan muuta. Jotain, jolle ei löytynyt sanoja, jota ei ymmärretty vaan hävettiin.

Kun asiasta ei osattu puhua, tuntui siltä, että eihän tällaista edes tapahdu.

Miron isosisko Minna

Samaan aikaan oli käynnissä aalto hyvin samanlaisia tapahtumia, ja niiden ympärillä yhtä järkyttyneitä perheitä. Siskoja ja veljiä, jotka eivät saaneet eivätkä osanneet puhua menetyksistään.

Minna kuitenkin keskittyy positiiviseen: itse muutokseen, jonka hän on omin silmin nähnyt.

“Nyt puhutaan addiktioista, ahdistuksesta ja traumoista. Poikien mielenterveydestä. Lyhyessä ajassa on tapahtunut valtava muutos. Muutos hyvään suuntaan.”

Muutos todella on tapahtunut. Kansalaisyhteiskunta kampanjoi toimivien mielenterveyspalveluiden puolesta, Terveyden- ja hyvinvoinninlaitos suosittelee huumeiden dekriminalisointia ja puoluejohtajat keskustelevat televisiotenteissä huumeiden käyttöhuoneista. Tätä ei olisi 90-luvulla voitu kuvitella.

Muutos on kuitenkin aaltoliikettä, eikä se tapahdu kaikilla yhteiskunnan osa-alueilla samaan aikaan. Samalla kun keskustelukulttuuri addiktioiden ja mielenterveysongelmien ympärillä on muuttunut, on 2000-luvun huumekuolemien tilastoissa karu käyrä. Huumekuolemat ovat kolminkertaistuneet 20 vuodessa, ja yhä useammin menetämme nuoren.

Päihdelainsäädännön voima

On ensiarvoisen tärkeää, että lainsäädäntö pysyy mukana muutoksessa ja heijastaa kansalaisten yleistä oikeustajua. Toimia kuitenkin usein puidaan tuskallisen kauan. Samat keskustelut toistuvat vuosikymmenestä toiseen, aina neulanvaihtopisteistä päihdepalvelujen kehittämiseen: mahdollistammeko tällä toimella huumeiden käytön? Mitkä ovat signaalivaikutukset?

Perusteellinen esityö ja keskustelu on tärkeää, mutta on eroteltava tieteeseen perustuva keskustelu stigmatisoivasta viivyttelystä.

Vaalikevättä seurannut on saanut kerta toisensa jälkeen hämmästyä siitä, kuinka yksimielisiä poliitikot tällä hetkellä ovat päihdepolitiikan epäonnistumisesta. Tilastoja ei voi kieltää: päihteiden ongelmakäytöllä oireilevien ihmisten määrä lisääntyy, heidän ahdinkonsa syvenee ja heidän elämänsä päättyy yhä useammin ennenaikaisesti.

Kun myönnetään, ettei nykyinen linja toimi, joutuvat valtaa pitävät valinnan eteen: mitä kokeillaan seuraavaksi?

Sanat todellisuuden tuottajana

Miron tarina on muuttunut ajan saatossa. Hiljaisuuden tilalle on tullut sanoja: trauma, ahdistus, väärinkäyttö, yliannostus, stigma. Vaikka on kysymyksiä, joihin ei koskaan saada vastauksia – on myös vastauksia, joita yhteiskunta on tarjonnut jälkeenpäin.

Aaltojen, trendien ja tilastojen takana on aina kasvot. Puhelinsoiton saava ystävä, järkyttynyt naapuri, itkevä äiti. Vuosikymmeniä jälkeenpäin sureva sisko.

Kun kahvit on juotu ja olemme Minnan kanssa lähdössä, huokaisee hän vielä kerran syvään.

“On niin outoa ajatella, että hän tänä vuonna täyttäisi 50.”

Minna ja Miro esiintyvät artikkelissa nimimerkeillä.

Anna arvio sisällöstä

This field is hidden when viewing the form
Voimakkaasti eri mieltäEri mieltäNeutraaliSamaa mieltäVoimakkaasti samaa mieltä
Oliko tämä sivu sinulle hyödyllinen?
1 tähti = Ei yhtään, 5 tähteä = Erittäin paljon