Hetkeen pysähtyminen on äärettömän tärkeää, ja sitä vapaaehtoiset tarjoavat kadun kulkijoille

Kun ihminen joutuu kadulle, kokee asunnottomuutta ja uppoaa syvälle päihdemaailmaan, ei voida puhua  omasta valinnasta. 

Usein keskustelu päihteitä käyttävien ihmisten ympärillä on syyttelevä ja peräänkuuluttaa yksilön omaa vastuuta. Moni tuntuu ajattelevan, että on ihmisen oma vika, kun hän on joutunut syvälle päihdemaailmaan. Verkkokeskusteluissa käytetään epäasiallisia, liian yleisesti käytössä olevia ilmaisuja, kuten narkkari tai nisti. Raaimmat nettikeskustelijat omilla kasvoillaan esiintyen toivovat päihteitä käyttäville ihmisille jopa kuolemaa. 

Keskusteluissa unohtuu lähes aina, että jos ihmisen ympärillä on vain halveksuntaa tai vihaa, kuinka todennäköistä on, että hän pääsee ulos vaikeasta elämäntilanteesta? 

Me emme vaadi, emme määrää, emme arvostele tai kyseenalaista.

Olen nyt kaksi kuukautta koordinoinut vapaaehtoistoimintaa A-klinikkasäätiön Vapariväylä-hankkeessa. Kun kohtaamme kaduilla vapaaehtoisten kanssa asunnottomuutta kokevia ja päihteitä käyttäviä ihmisiä tasavertaisina kanssakulkijoina, saamme osaksemme ihmettelyä: miten ihanaa on, että me näemme, välitämme ja kuuntelemme.

Me emme vaadi, emme määrää, emme arvostele tai kyseenalaista. Annamme tarvittaessa leipää nälkään ja kuivat sukat märkien tilalle. Mutta ennen kaikkea, me olemme täysin läsnä. Silloin on vain se hetki, jossa elämme yhteistä aikaa, kaksi ihmistä rinnakkain. Molemmilla erilainen tarina, mutta kumpikin on ihmisenä yhtä arvokas. 

Jokaisella meistä on elämän varrella ollut joskus kohtaamisia, jotka ovat muuttaneet elämäämme hyvään suuntaan. Päivittäisten kohtaamisten merkitystä ei voi väheksyä. Jokaisen meistä on välillä hyvä miettiä, minkälaisen tunnejäljen haluaa jättää niihin ihmisiin, joita tapaa päivittäin. 

Virastojen kynnyksen yli voi olla todella vaikea astua, jos aiemmat kokemukset ovat olleet huonoja.

Ihmiset kaduilla saavat liian harvoin positiivista huomiota osakseen. Usein ammattilaisillakin olisi parantamisen varaa, kun esimerkiksi päihteitä käyttävä ihminen asioi eri palveluissa. Virastojen kynnyksen yli voi olla todella vaikea astua, jos aiemmat kokemukset ovat olleet huonoja. Kun luottamus järjestelmään menee, sen rakentaminen uudelleen on todella vaikeaa.

Vapaaehtoistemme kanssa kuulemme paljon ihmisten elämästä. Toiset haluavat kertoa taustoistaan enemmän, toiset ottavat vastaan vain leivän ja jatkavat matkaa. Yksikään kohdatuista ei ole suunnitellut elämänsä olevan kadulla. Joskus ihminen on ollut viikon syömättä, toinen ei ole saanut rahaa kuukausiin. Välillä kohdattu vain itkee. Siinä vaiheessa hetkeen pysähtyminen on äärettömän tärkeää. Me haluamme pitää toivoa yllä, aina. 

Virastojen varjoihin on helppo hukkua.

Jokaisella on takanaan jonkinlainen trauma. Osa ihmisistä on saanut kokea lukuisia kertoja, että tukiverkot ympärillä ovat pettäneet. Apua ei ole välttämättä saanut, kun sitä on viimein uskaltanut hakea. Virastoissa omien asioiden hoitaminen on usein ylitsepääsemätöntä, koska ei oikein edes tiedetä, mistä mitäkin palvelua saa. Pahimmillaan apua joutuu jonottamaan kuukausien ajan. Virastojen varjoihin on helppo hukkua, kun kukaan ei ota koppia eikä näe ihmisen tilannetta kokonaisuutena. 

Vuonna 2020 huumeisiin kuoli 258 ihmistä. Heistä 76 oli alle 25-vuotiaita. Näitä ihmisiä emme enää takaisin saa. Jokainen ihmiselämä on pelastamisen arvoinen, joten muistetaan Kontulan ostarin seinältä löytyvä viisaus:

”Ei käännetä selkää
toisillemme.
Kohdataan tasavertaisina
ja huolehditaan
toisistamme jatkossakin.”