Pelaajilla haasteita hoidon löytämisessä, läheisille hoidon tarjoaminen on vielä vierasta

Tämä hanke on päättynyt. Lue lisää täällä.

Yhteispelillä!-hanke teetti keväällä 2021 hankkeen pilottialueilla Espoossa ja Kymenlaaksossa haastattelututkimuksen ongelmallisesti pelanneille, heidän läheisilleen ja rahapelaajia kohtaaville sote-ammattilaisille. Selvityksen aiheena oli rahapelaamiseen liittyvien kohtaamisten, tuen ja hoidon kehittäminen. Kvalitatiiviset haastattelut toteutti Taloustutkimus ja Inspirans Oy.

Haastatteluihin osallistui yhdeksän pelaajaa, kaksi läheistä ja kuusi rahapelaajia tai heidän läheisiään kohtaavaa sote-ammattilaista.

Hoitoon hakeutumisen hetkellä tilanne on todella vakava

Useat haastateltavista kuvailivat tilanteen olleen todella vakava heidän hakeutuessa hoitoon. Vasta havahtuminen siihen, että on pakko hakea apua oli saanut ottamaan ensimmäisen askeleen avun piiriin. Hoitoonhakeutumisen syinä mainittiin syvä ahdistus, pelaamisen paljastuminen läheisille ja perhe hajoamassa, koko palkka oli mennyt pelaamiseen yhdessä yössä, koti menossa myyntiin velkojen takia ja jopa itsetuhoiset ajatukset. Pelaaminen oli usein jatkunut hyvin pitkään ja aiheuttanut mm. häpeää, tuskaa ja syvää huolta taloudellista asioista. Joissain tapauksissa tilanne oli eskaloitunut, kun viimeisenä keinona pelaamisella oli yritetty voittaa takaisin hävityt rahat.

Moni kertoi pelaamisensa taustalla olleen useita syitä. Parisuhdeongelmat, alkoholiriippuvuus tai työttömyys ahdistivat ja pelaamisesta haettiin pakokeinoa. Monille pelaamisen aiheuttamien taloudellisten haittojen salaaminen ja peittely olivat lisänneet tunnontuskia ja ahdistusta entisestään.

”Ehkä mä ihan oikeesti tajusin että mun perhe ei kestä enää sitä, eikä meidän talous kestä enää sitä että mä pelaan. Kun aattelee et me ollaan molemmat yli viiskymppisiä niin meidän velkasummat on aika hurjia. Plus se että olen loukannut perhettäni, lähinnä siis just silleen että kun ei anna kantti periks kertoo että mä oon langennu niin sitten mä lähden karkuun. Eli auto alle ja nokka kohti tuntematonta vähäksi aikaa ja sit, se on sit sellanen et perhe pelkää ja huolehtii ja, en ota vastuuta siitä että pelaan. Niin mä ajattelin et nyt niinku pakko hakee apuu jostakin. (Entinen pelaaja, Kymenlaakso.)”

Avun hakeminen oli monille pelaajille hankalaa. Osalle apua haki pelaajan puolesta hänen läheisensä. Tietoa apumahdollisuuksista ei ole helposti saatavilla verrattuna esim. alkoholiongelmaan. Eräs haastateltava pohti, ettei ongelmapelaamista ehkä tunnisteta yhtä herkästi riippuvuudeksi.

Apua haettiin yleensä ensimmäiseksi internetistä. Kolme neljästä kertoi ensin soittaneensa Peluuriin ja saaneet sieltä neuvoa mitä tehdä seuraavaksi. Peluurista saadut ohjeet olivat konkreettisia, kuten ”laita esto pelisivustoille”, mutta sieltä neuvottiin myös eteenpäin oman alueen palveluiden piiriin. Ensimmäiseen hoitotapaaminen oli Kymenlaaksossa järjestynyt parin viikon sisään, Espoossa parista viikosta jopa puoleentoista kuukauteen.

”Et kyl mä näkisin et sitä pitäis jotenki ihan kaupungin omilla sivuilla mainita nimenomaan se rahapelaaminen koska, asiakkaiden voi olla vaikee tunnistaa että se kuuluu mielenterveys- ja päihdepalveluiden piiriin. (Sote-ammattilainen, Espoo.)

Ensikohtaaminen parhaimmillaan on kiireetön, rauhallinen tilanne, jossa hoitaja on läsnä ja kuuntelee. Asenne on avoin ja ei-syyllistävä. Jotta syntyisi tiivis ja luottavainen hoitosuhde, ensitapaaminen ja kohtaamiset ylipäätään ovat ensisijaisen tärkeitä; hoitaja on usein ensimmäinen, jolle ongelmapelaaja avautuu ongelmastaan.

”Just se et ensimmäisenä ei tule sellasta oloa että toi ihminen katsoo että mitä mä täällä teen, vaan se että hän otti mut tosissaan. Se oli niinku tärkeetä.” (Entinen pelaaja, Kymenlaakso.)

Pelaajien näkemyksen mukaan on tärkeää, että työntekijällä on empatiaa sekä kykyä kuunnella ja kysyä oikeat kysymykset. Ensitapaamisessa kartoitetaan asiakkaan elämäntilanne syvällisesti, käydään läpi historia, perhesuhteet, työ, tunnepuoli, fyysinen kunto jne.

”Se et ihminen ymmärtää tilanteen. Ei syyttele tai mitään. Haluaa auttaa. Ehkä se et se on ammattilainen tuo turvallisuutta siihen.” (Entinen pelaaja, Espoo.)

Hoitopolku, tapaamisten määrä ja useus sekä hoidon pituus määritellään yksilöllisesti. Kun edetään askel askeleelta ja välillä kartoitetaan tilanne uudelleen, asiakkaalle jää tunne siitä, että hänestä välitetään ja hän ei jää tyhjän päälle. Hoidon alussa tapaaminen on tiivistä ja tapaamiset ovat yleensä kerran viikossa.

”No hoitotapaamisissa on etenkin se että, me ei olla pelkästään keskitytty siihen peliriippuvuuteen vaan ollaan ihan oikeasti käyty läpi kaikkea mikä, koskettaa mun elämää, nuoruudesta tähän päivään, ja lapsuudesta tähän päivään. Ja se että sit just niinku siellä puhutaan että, sen verran taustatietoa hänellä on, et hän kertoo mulle siis että tää on aika tyypillistä peliriippuvaisten kesken joku juttu mistä puhutaan, niin se on minusta niinku kiva et hän ilmottaa mulle et mä en ole yksin, että muutkin on samanlaisia.” (Entinen pelaaja, Kymenlaakso.)

Jatkossa tapaamiset voivat olla pari kertaa kuussa, kolmen viikon välein tai kerran kuukaudessa yhteisen sopimuksen mukaan. Yksi pelaajista oli yrittänyt päästä irti pelaamisesta useita kertoja viimeisten vuosien aikana erilaisten ohjelmien avulla. Mutta vasta kun hän pääsi tiiviiseen hoitosuhteeseen ammattilaisen kanssa hän koki, että hänellä on mahdollisuus päästä pelaamisesta irti oikeasti ja että hän on hyvissä käsissä. Hoitojakson jälkeen kuulumissoittoja tai kontrollikäyntejä ei tehdä Espoossa eikä Kymenlaaksossa.

Vertaistuki näyttelee tärkeää roolia toipumisen osana

Varsinaisen hoidon ulkopuolella olevista tukimuodoista vertaisryhmät ja kokemusasiantuntijan kanssa jutteleminen nousivat tärkeimmiksi. On tärkeää tuntea, ettei ole ainoa. Lisäksi muiden selviytymistarinoiden kuuleminen on hyvin voimaannuttavaa.

”Muistan elävästi sen pelon [naurahtaa] tai sellasen häpeän ku luimisteli sinne sisään. Mut sitte kun siel kaks tuntii istuttiin, juotiin kahvii ja kuunteli näit muita niin, sit mä huomasin että tää vertaishomma on justiin se paras. Mä pidin itteäni maailman huonoimpana ja heikoimpana ihmisenä mut siel oli paljon, monta, jokaisel on oma tarina.” (Entinen pelaaja, Kymenlaakso.)

Kaikki pelaajat eivät kuitenkaan olleet päässeet vertaistuen piiriin. Vertaistukea ei ollut välttämättä tarjolla omalla alueella tai niistä ei ollut riittävästi tietoa, etäisyydet olivat pitkät, korona-ajan rajoitukset estivät osallistumisen tai yksinkertaisesti syynä oli se, ettei ollut valmis kohtaamaan muita kasvokkain.

”Kyl mä periaatteessa haluaisin enemmän vertaistukea, mutta kun jokainen ihminen on erilainen. Mulla ei ehkä vielä riitä rohkeus mennä paikan päälle. Ei ole niin rohkea mennä kohtaamaan niitä muita vaikka kaikki ollaan samalla viivalla. ”(Entinen pelaaja, Espoo.)

Lisätukipalveluiden löytäminen vaatii usein oma-aloitteisuutta. Joskus hoitaja ohjaa ja auttaa varsinkin vertaistuen löytämisessä, mutta välillä asiakkaat eivät ole saaneet juuri mitään ajantasaista tietoa lisätukipalveluista. Tietoa lisätukipalveluista, kuten Peli poikki -ohjelmasta, Valtti-vertaistukipalstasta tai Pelirajaton-vertaisryhmistä löytyi enimmäkseen netistä ja monet kertoivatkin tiedon löytämisen olleen helppoa. Erityisesti paikallisia palveluja toivottiin lisää.

”Ja siis edelleenkään sillon kun mie pari vuotta sitten lähin hakemaan apua rahapeliriippuvuuteen, niin täält Kotkan alueelta ei löytyny mitään. Mitään ei löytyny, paitsi se A-klinikan ryhmä oli sillon, mut sekin sit loppu. Et se ei, mie en tiiä kuin kauan se. Ja sit oli se Sosped, se kurssimuotonen mikä sekin kesti vain sen nelisen kuukautta, kolme kuukautta. Siinä on ne mitä on löytyny, täs kaheksan vuoden aikana.” (Entinen pelaaja, Kymenlaakso.)

Muista tukimuodoista matalan kynnyksen tapaamispaikat herättivät kiinnostusta, mutta niitä ei mainittu spontaanisti eikä niistä ollut juurikaan omakohtaista kokemusta. Tuetut lomat kiinnostivat perheellisiä, chat-palvelut koettiin oleva kiva lisä, mutta apua olisi kuitenkin ensisijaisesti saatava kasvotusten tai puhelimella.

Läheisten huomioiminen hoitoketjussa

Pelaamiseen liittyvät ongelmat koskettavat läheisiä yhtä lailla kuin pelaajia itsessään. Haastatteluissa nousi esiin, että läheiset olisi hyvä ottaa mukaan hoitopolun alussa ja kertoa heille mitä ongelmapelaaminen käytännössä tarkoittaa – se on riippuvuutta aiheuttava sairaus, josta on vaikea päästä irti.

Läheiset tarvitsisivat keskusteluapua samalla tavalla kuin pelaajat. Peliriippuvuus ei ole koskaan vain yhden perheenjäsenen ongelma.

”No ainakin jos puhutaan läheisistä niin kyl ne pitää ottaa siihen hommaan mukaan saman tien. Et, sillä tavalla ehkä pystyttäis jopa, ja sitten se miten mä nään niinku läheisten niin kyllähän niille pitää pystyy niinku kertomaan, ne ei välttämättä sitä halua ymmärtää, et se pelaaminen on sairaus, ja se vaatii ihan perkeleesti niin kuin itsetuntemusta ja, et sä pystysit niinku luopumaan siitä kokonaan”. (Entinen pelaaja, Kymenlaakso.)

Toisaalta haastatteluissa nousi myös esiin niitä, jotka ehdottomasti halusivat käydä tapaamisissa yksin. Asiasta keskusteltiin sitten mieluummin erikseen perhepiirissä.

Läheiset itse kuitenkin kokivat, että avun saaminen itselleen on hankalaa. He olivat käsityksessä, että apua kunnallisella puolella on tarjolla ensisijaisesti ainoastaan pelaajille. Vaikka jonkin verran apua oli saatu, heille ei oltu tarjottu jatkuvaa hoitosuhdetta vaikka sille olisi ollut tarvetta. Sama näkyi myös hoitajien haastatteluissa, kokemusta läheisten hoidosta ei ollut.

”Tavallaan se mun oma kokemus on se, että tilanteelle ei voi tehä yhtään mitään, jos se ihminen jolla on ongelma ei tee sille mitään. Mun mielest se tärkein viesti läheisille joka taholta ois se, että tilanne ei ole heidän käsissä. Se tavallaan auttais sitä läheistä pääseen siitä syyllisyyden tunteesta eroon.” (Läheinen, Kymenlaakso.)

Läheiset kaipasivat keskusteluavun lisäksi myös käytännön neuvoja ja ohjeita siitä, miten peliongelmaisen kanssa pitää toimia arjessa, esim. ei saa antaa rahaa jne. Näiden ohjeiden kertaaminen tuntui tärkeältä varsinkin alussa kun kaikki tuntuu epätodelliselta ja omat tunteet ovat pinnassa. Lisäksi läheisten olisi hyvä ymmärtää ongelmapelaajaa paremmin, että on kyse sairaudesta. Olisi hyvä käydä läpi miten hoito etenee, mitä tapahtuu seuraavaksi ja miten läheinen voi auttaa ja tukea ongelmapelaaja toipumisessaan. Ja samalla saada puhua myös omista tunteistaan ja olostaan.

Toive jälkihoidosta oli yhteinen kaikille pelaajille

Hoidon jälkeiselle aikajaksolle toivottiin seurantaa, että olisi joku taho johon voisi olla yhteydessä jälkeenpäin jos on tarvetta. Hyvä ja läheinen, joskus jopa vuosia kestävä hoitosuhde on tärkeä monille. Tieto siitä, että yhteydenpito jatkuu varsinaisen hoitosuhteen jälkeen luo turvaa. Että joku soittaisi välillä ja kysyisi miten menee. Silloin voisi rehellisesti kertoa jos on vaikeaa, mutta vaihtoehtoisesti saisi myös jakaa ilon omasta onnistumisestaan.

Osa osallistujista oli yrittänyt päästä irti pelaamisesta useaan otteeseen ja aina ”ratkettuaan” he olivat aloittaneet hoitopolun alusta. Tämän takia olisi hyvä varmistaa, että asiakkaalla on jokin taho (hoitohenkilö, tukihenkilö tms.) johon olla yhteydessä jos tarvetta. Myös matalan kynnyksen avoimet ovet, johon voi aina olla yhteydessä ja saada nopeasti keskusteluapua, koettiin hyvin tärkeänä palveluna tiiviin hoitosuhteen päätyttyä.

Lisätietoja