“Kokemustietoa voi hyödyntää monella tavalla huumeisiin liittyvässä tutkimuksessa”

Elin nuoruuttani 1990–2000‑lukujen vaihteessa, kun huumeet alkoivat yleistyä Suomessa. Minua kiinnostivat heti ilmiön ristiriidat: huumeisiin liittyy samaan aikaan eettisiä kysymyksiä, yhteiskuntapolitiikkaa ja juridiikkaa. Sekä usein myös hyvin inhimillisiä, jopa arkisia syitä.

Kun ihminen on sairastunut riippuvuuteen, pakonomainen huumeiden käyttö tekee hänestä samalla rikollisen. Se taas voi katkaista juuri ne reitit, joiden pitäisi johtaa avun piiriin. Yhdistelmä on niin monimutkainen, että sitä voi tutkia vaikka kuinka pitkään ja silti aina löytyy uusia kysymyksiä.

Tie tutkimukseen alkoi käytännön työstä

Olen työskennellyt koko työurani A-klinikkasäätiöllä. Opiskelin yliopistossa pääaineena yhteiskuntapolitiikkaa ja aloitin säätiössä korkeakouluharjoittelijana vuonna 2008 Järvenpään sosiaalisairaalan (nykyisin Päihdesairaala) tutkimusyksikössä. Siellä opin jo varhain, että järjestelmän pienetkin katkokset kasaantuvat herkästi ihmiselle isoiksi: pääseekö hoitoon, kiinnittyykö hoitoon ja löytyykö rinnalle arjen tuki.

Yhteiskunnan vastuulla on rakentaa järjestelmä, joka auttaa huumeita käyttäviä ihmisiä. Omalla työlläni pyrin luomaan tutkimusta ja näkökulmia, jotka auttavat järjestelmän uudistamisessa ja toisaalta hoidon parantamisessa.

Huumepolitiikka ei pysy ilmiöiden perässä

Pakonomainen päihteiden käyttö ja laiton huumekauppa johtaa siihen, ettei ihminen voi aina olla varma, onko ostettu aine sitä mitä sen on katukaupassa sanottu olevan. Olen ollut tutkijana Kadulta labraan -hankkeessa, jossa tehtiin ainetunnistusta huumausainejäämistä.

Monessa Länsi-Euroopan maassa on palveluita, joissa ihmiset voivat saada tietoa huumausaineensa sisällöstä. Suomessa lainsäädäntö on tiukempi, mutta ainetunnistusta oli mahdollista tehdä analysoimalla tyhjiä pusseja, joissa oli jäämiä huumeesta. Tutkimus lisäsi sekä yleistä ymmärrystä siitä, mitä aineita kadulla liikkuu, mutta antoi täsmätietoa myös päihteiden käyttäjille.

Edellisen kerran huumepolitiikkaa uudistettiin 2000-luvun taitteessa. On suuri ongelma, ettemme pysty 25 vuotta vanhoilla säännöillä vastaamaan haasteisiin, joita meillä on Suomessa nyt.

Suomi voisi ottaa oppia Länsi‑Euroopasta, jossa huumeiden lainsäädännöllinen asema on usein ainakin osittain dekriminalisoitu. Samaan aikaan myös päihdehoitoa pitäisi uudistaa ja hoitoon pääsemistä helpottaa. Jos apuun pääsy on vaikeaa, seuraukset eivät näy vain yksilön elämässä, vaan myös terveydenhuollossa, rikosseuraamuksissa ja läheisten kuormituksessa.

Väitöskirja vankiloista: mitä tapahtuu, kun hoito ja rangaistus kietoutuvat toisiinsa

Väittelin tohtoriksi vuonna 2024. Väitöskirjani tutkimustyötä tein osittain osana päivätyötäni ja osittain erilaisilla toimivapailla apurahalla. Aiheenani oli, miten päihdekuntoutus ja vankilainstituutiot ovat kietoutuneet toisiinsa – usein päihteiden ongelmallinen käyttö ja vankeustuomiot ovat yhtä aikaa mukana ihmisten elämässä.

Väitöskirjassa hyödynsin rekisteriaineistoa ja etnografista aineistoa. Istuimme esimerkiksi tutkijakollegan kanssa mukana vankiloiden päihdekuntoutuskursseilla havainnoiden ja haastatellen vankeja heidän päihdetaustastaan.

Tutkijana valitsen menetelmän sen perusteella, mikä sopii tutkimuskysymykseen parhaiten. Teen usein yhteistyötä sekä matalan kynnyksen paikkojen kanssa, joista päihteidenkäyttäjät hakevat apua, esimerkiksi Sininauhasäätiön ja Symppisten kanssa. Tutkimuskumppanit voivat olla isoja valtakunnallisia toimijoita, kuten THL tai yliopistot.

A-klinikkasäätiö on mukana Ulos epätoivosta -tutkimushankkeessa yhdessä Terveyden ja hyvinvoinnin laitos THL:n, Helsingin, Tampereen ja Turun yliopiston sekä Nuorisotutkimusseuran kanssa. Hankkeen tavoitteena on vähentää nuorten vakavaa väkivaltaa, huumeiden yliannostuksia ja itsetuhoista käyttäytymistä.

On hienoa antaa ääni niille, joilta ei yleensä kysytä mitään. Tavoitteet elämälle ovat yleensä hyvin tavallisia: nuoret eivät toivo tai odota utopioita, vaan sitä, että saisi elää tavallista, normaalia elämää.

Mediakohut ja kokonaiskuva – tutkijan rooli on myös toppuutella

18 vuoden aikana olen oppinut uusia asioita päihteiden käytöstä kokonaisuutena. Aivan kuin missä tahansa muussakin työssä, tutkijana aiheeseen pääsee koko ajan syvemmälle ja syvemmälle. Toisaalta ilmiöt muuttuvat ja asiat korvautuvat uusilla. Esimerkiksi huumekauppa on siirtynyt kadulta pikaviestimiin ja kryptomarketteihin.

Olen se, joka toppuuttelee, kun mediassa kirjoitetaan päihteistä ja huumeista.

Ihmisillä on taipumus reagoida liiankin nopeasti sellaisiin tilastollisiin muutoksiin, jotka eivät kerro kokonaiskuvasta paljoakaan. Esimerkiksi rikollisuus on vähentynyt pitkällä aikavälillä 1980–1990-lukuihin verrattuna. Ei voi maalata kuvaa rikollisuuden kasvusta jokaisen pienen vuosittaisen muutoksen kohdalla.

Ihmisten kokemustietoa voi hyödyntää monella tavalla päihteisiin liittyvässä tutkimuksessa.

Itse ymmärsin tämän, kun työskentelin opioidikorvaushoidossa olevien ihmisten osallisuutta kehittäneessä OK-hankkeessa. Hankkeessa suunnittelussa oli mukana aina kokemustietoa omaavaa henkilö. Tutkimushaastattelujakin johti ihminen, jolla oli takana oma kokemus korvaushoidosta. Se oli minulle mullistava ajattelutavan muutos: tutkimusta voi tehdä myös yhdessä.

Urapolkuja, jotka muuttavat maailmaa