”Halusin ymmärtää, miksi ihminen valitsee perheensä sijaan pullon”

Olen katsonut parinkymmenen vuoden ajan päihdetyötä hyvin monesta eri perspektiivistä. Urani A-klinikkasäätiössä alkoi terveysneuvonnasta, josta siirryin sosiaaliterapeutiksi hoitoa tarjoavalle A-klinikalle. Työskentelin korvaushoidon parissa useamman vuoden ja olen ehtinyt toimia myös osastohoitajana yksin maahan tulleiden nuorten asumisyksikössä.

Tällä hetkellä työskentelen vuonna 2011 perustetun A-klinikkasäätiön Osis-toiminnan lähiesihenkilönä ja tiimipäällikkönä. Eläkeiän lähestyessä olen pohtinut tehtyjä töitä ja kohtaamiani ihmisiä, joiden rinnalla olen saanut kulkea. Nämä kahdeksan Osis vuotta ovat olleet antoisaa aikaa, sillä olen saanut tehdä töitä upeiden ammattilaisten kanssa ja olla läsnä asiakkaidemme arjessa. Tarjoamme päihteidenkäyttäjille matalan kynnyksen palveluja, joissa korostuvat vertaisuus ja yhteisöllisyys.

Pyöritämme Tsemppis-kahvilaa Helsingin Hakaniemessä, jonne asiakkaamme voivat tulla tapaamaan työntekijöitämme, vertaisiaan ja osallistumaan toimintaamme. Ovemme ovat avoinna kaikille apua tarvitseville, emme vaadi päihteettömyyttä tai raitistumista. Asiakkaamme voivat osallistua maksuttomaan ja anonyymiin toimintaamme omien voimavarojensa ja kiinnostuksensa mukaan.

Läheisen päihderiippuvuus sai kiinnostumaan alasta

Havahduin vasta kolmekymppisenä ensimmäistä kertaa miettimään, mitä oikeasti haluan tehdä työkseni. Perustin perheen nuorena ja olin pitkään hoitovapaalla, minkä vuoksi opinnot jäivät. Olin pitkään sekatyöläinen: työskentelin kaupassa, ravintolassa, elektroniikka-asentajana, varastotöissä ja yrittäjänä vanhemmiltani perimässä kahvilassa.

Minulle on aina ollut luontaista olla ihmisten kanssa, enkä ole kaihtanut kohdata heitä haastavassa tilanteessa tai surullisella hetkellä. Kaupan kassallakin asiakkaat jäivät usein juttelemaan kanssani, he halusivat kertoa huolista ja murheistaan. Sain kauppiaalta huomautuksen, että kassa ei ole mikään Leelian lepotuoli, eikä minun tulisi jaaritella ihmisten kanssa. Ajattelin, että ehkäpä jossain muussa työssä saisin olla enemmän oma itseni, kuunnella ja auttaa.

Päihdetyö alkoi kiinnostaa minua, kun näin läheiseni kamppailevan päihderiippuvuuden kanssa.

Halusin ymmärtää syvemmin riippuvuutta ilmiönä ja päädyin opiskelemaan lähihoitajaksi suuntautuen mielenterveys-, päihde- ja kriisityöhön. Myöhemmin suoritin sosionomin tutkinnon ja myös ylemmän ammattikorkeakoulun tutkinnon. Kun pääsin keikkatyöläiseksi A-klinikkasäätiölle, tiesin olevani oikeassa paikassa.

Luottamuksen voittaminen on palkitsevaa

Ihmiset huomaavat nopeasti oletko läsnä ja aidosti kiinnostunut heistä. Kaikki kohtaamiset asiakkaiden kanssa ovat yhtä arvokkaita, mutta se hetki, kun voitat toisen ihmisen luottamuksen, jää aina erityisesti mieleen. Kun asiakkaamme ymmärtää, että olemme rinnallakulkijoita, emmekä kilpailijoita tai vastustajia, suojamuurit saattavat laskea, mikä on palkitsevaa.

Järjestämme Osiksessa kahdesti vuodessa päihteettömiä leirejä, jotka ovat sekä asiakkaillemme että meille työntekijöille ikimuistoisia kokemuksia. Järjestämme leiriolympialaisia, teemme ruokaa, ulkoilemme luonnossa ja keskustelemme. Viimeksi eräs vertainen kiitti, että sai leiriviikonloppuna kerätä voimia turvallisessa ympäristössä ja nukkua sängyssä, sillä hän oli tottunut nukkumaan lattialla.

Jo urani alkutaipaleelle opin, ettei päihdetöissä ole keskiössä työntekijöiden tavoitteet vaan autamme ihmisiä saavuttamaan heidän omiaan. Tämä saattaa olla hieman naiivi vertauskuva, mutta koen, että olemme ihmisille kuin kävelykeppejä: tuemme tarvittaessa ja siirrymme sivuun, kun omat jalat taas kantavat. Jos matkan varrella kompastelee, meihin voi aina nojata uudelleen.

Päihdemaailman muutokset vaativat uusia apukeinoja

Vuosikymmenten aikana päihteet ja niiden käyttötavat ovat muuttuneet. Aiemmin huumeita käyttävillä ihmisillä oli omat yhteisönsä, joissa myös omalla tavallaan autettiin toisia. Esimerkiksi vanhemmat jakoivat aineista tietouttaan nuoremmille, jotta he eivät ottaisi yliannostusta ja apua soitettiin, jos kaverille kävikin huonosti. Tänä päivänä moni saattaa käyttää huumeita yksin ilman tukiverkkoa ja tilata netin kautta aineita, joista hän ei tiedä mitään.

Näen arjen työssäni ihmisten kasvavan huonovointisuuden ja laajentuneen avun tarpeen. Yhteiskuntamme tarjoamat palvelut eivät ole pysyneet muutoksen perässä. Tarvitsemme uudenlaisia apukeinoja, kuten esimerkiksi käyttötiloja. Toki paljon hyvääkin on tapahtunut: korvaushoito kuuluu nykyään palvelupolkuun ja C-hepatiittihoidon saa jokainen sitä tarvitseva.

Kutsumuksenkin keskellä on pidettävä huolta omasta hyvinvoinnista

Meillä käy Osiksessa kuukausittain noin 60 eri asiakasta. Uusia ihmisiä tulee enemmän kuin aiemmin; viime vuonna palveluihimme tuli 80 uutta henkilöä. Olen iloinen, että he ovat päättäneet tulla luoksemme, vaikka avun tarvitsijoiden kasvava määrä huolestuttaakin.

Asiakasvaihtuvuutta on monestakin syystä. Valitettavasti ihmisiä menehtyy ja joutuu vankilaan tai päihteiden maailma vie niin lujaa, etteivät he enää käy meillä. Olen onneksi nähnyt urani aikana paljon positiivistakin muutosta; osa asiakkaistamme pääsee hoitoon, työkokeiluun tai esimerkiksi kokemusasiantuntijakoulutukseen. Nämä tarinat ovat tuoneet toivoa.

Eläkeiän lähestyminen herättää sekä iloa että haikeutta. Olen onnellinen, että olen saanut tehdä työtä, jota rakastan – ja jonka koen merkitykselliseksi. Meillä on innovatiivinen ja tarmokas työyhteisö, jossa on paljon nuoria osaajia. Toivon, että he muistavat, että kutsumuksesta ja merkityksellisyydestä huolimatta kyse on työstä, jonka tärkein työkalu olemme me itse. Kun me huolehdimme omasta hyvinvoinnistamme, pystymme auttamaan paremmin myös asiakkaitamme.

Urapolkuja, jotka muuttavat maailmaa