Työelämässä oleva huumeiden käyttäjä jää riippuvuuden kanssa yksin

Suhtautuminen huumeisiin on kahtiajakautunutta. Huumeiden käyttö on yleistynyt ja asenteet huumeita kohtaan muuttuneet ja muuttumassa myönteisemmiksi. Enemmistö kuitenkin suhtautuu huumeisiin edelleen kielteisesti ja kannattaa tiukkaa huumausainepolitiikkaa. Kaksijakoinen suhtautuminen huumeisiin lyö leimansa myös huumeiden käyttäjien identiteettiin ja suhteeseen palvelujärjestelmään. 

Aktiivisesti huumeita käyttäviä ihmisiä on monenlaisia. Kiinnostukseni kohteena ovat olleet huumeiden käyttäjät, jotka käyvät töissä tai opiskelevat. Kutsun heitä yhteiskuntaan integroituneiksi huumeiden käyttäjiksi.

Iso osa huumeiden käyttäjistä elää elämää, joka etenee melko tavanomaista ja yhteiskunnan odotuksiin vastaavaa uraa.

Tutkin pro gradu -työssäni näiden ihmisten kokemuksia palveluissa. Halusin antaa heille oman äänen palvelujen kehittämistä koskevassa keskustelussa. Mistä työssä käyvät huumeiden käyttäjät saavat tarvitessaan apua? Vastaako palvelujärjestelmä heidän tarpeisiinsa? 

Haastattelin tutkimustani varten henkilöitä, jotka olivat käyttäneet huumeita ajankohtana, jolloin he opiskelivat ja tekivät töitä. He olivat halunneet elää normaalia, yhteiskunnan odotuksia vastaavaa elämää, johon kuuluu opiskeluun ja työntekoon liittyviä tavoitteita, mahdollisesti parisuhde ja perhe-elämää. Mielekkääseen elämään kuului näiden rinnalla mahdollisuus käyttää huumeita.

Iso osa huumeiden käyttäjistä elää elämää, joka etenee melko tavanomaista ja yhteiskunnan odotuksiin vastaavaa uraa. Yhteiskuntaan integroituneet huumeiden käyttäjät ovat käyttötapojensa tai elämäntilanteensa perusteella erilaisia kuin marginalisoituneiksi määrittyvät huumeiden ongelmakäyttäjät. 

Yhteiskuntaan integroituneet huumeiden käyttäjät ovat melko hyvinvoivia yhteiskunnan jäseniä. He ovat nuorempia, paremmin koulutettuja ja terveempiä kuin marginalisoituneet huumeidenkäyttäjät. He asuvat usein vakituisessa asunnossa ja käyvät töissä. Yhteiskuntaan integroituneet huumeiden käyttäjät myös suosivat eri päihteitä, ja huumeiden käytön tilanteet, määrät ja käyttötiheys voivat olla erilaisia kuin marginalisoituneilla käyttäjillä.

Yhteiskuntaan integroituneet huumeiden käyttäjät myös suosivat eri päihteitä kuin marginalisoituneet käyttäjät.

Yhteiskuntaan integroituneet huumeiden käyttäjät ovat marginalisoituneita käyttäjiä laajemmin kiinnostuneita kokeilemaan erilaisia päihteitä. Tavallisimmin käytössä ovat kannabis, alkoholi ja amfetamiini. Kokaiini ja ekstaasi ovat useammin käytössä kuin marginalisoituneilla käyttäjillä. Opioidit kuuluvat harvemmin kokeiltujen aineiden joukkoon. Erilaisia stimulantteja, psykedeelejä ja rauhoittavia lääkkeitä kokeillaan satunnaisesti. Suonensisäinen käyttö on harvinaista.

Huumeiden käytön kategorisointi ei ole yksinkertaista. Päihteitä käyttäviä ihmisiä työssään kohtaavat voivat tunnistaa tilanteen, jossa asiakkaan tai potilaan määrittäminen esimerkiksi viihdekäyttäjäksi tai ongelmakäyttäjäksi ei niin vain onnistu. Käyttötapojen välillä voi olla liukumaa ja päällekkäisyyttä. Huumeita käyttävä henkilö voi olla siirtymässä viihdekäytöstä kohti ongelmakäyttöä tai vähentämässä käyttöään omaehtoisesti tai päihdehoidon tuella.

Huumeet ovat Suomessa edelleen normien vastaisia niin lainsäädännön kuin mielipidetutkimusten perusteella. Huumeiden käytön yleistymisen ja huumeisiin liittyvien asenteiden lieventymisen yhteydessä voidaan pohtia, ovatko huumeet normaalistumassa. 

Normaalistuminen tarkoittaa normien vastaisen toiminnan muuttumista osaksi valtavirtaa. Siihen viittaavia ilmiöitä ovat esimerkiksi huumeiden saatavuuden paraneminen, huumeiden kokeilun ja käytön kasvu, laittoman ja laillisen rajan hämärtyminen sekä huumesymboliikan näkyminen nuorisokulttuurissa. 

Tutkimusaiheena huumeiden käyttö on arkaluontoinen. Yhteiskuntaan integroituneet huumeiden käyttäjät pitävät päihdeasiat omana tietonaan vallitsevien asenteiden ja oikeudellisten seuraamusten vuoksi. Päihteiden käytöstä kertominen nähdään riskiksi. Avun hakemista pitkitetään riskien vuoksi.

Huumeiden käytöstä kertomiselle on monenlaisia kynnyksiä.

Päihdehoidon tarve havaitaan tavallisimmin peruspalveluissa, kuten terveysasemalla, opiskelijaterveydenhuollossa tai työterveyspalveluissa, mistä asiakkaita ohjataan päihdepalveluihin. Avoimessa keskustelussa huumeiden käytöstä asiakkaan ja viranomaisen välillä on monia esteitä, joista tärkeimmät lienevät huumeiden käytön laittomuus ja leimaavuus sekä pelko lasten sijoittamisesta kodin ulkopuolelle.  

Päihteiden käytön paljastuminen nykyisille tai tuleville työnantajille koetaan erityisen suureksi riskiksi. Näin on etenkin sosiaali- ja terveydenhoitoaloilla. Riskeinä pidetään paljastumisesta mahdollisesti seuraavaa työpaikan menettämistä ja terveydenhuollon rekisteriin jäävän merkinnän seurauksia työllistymiselle tulevaisuudessa.

Huumeiden käytöstä kertomiselle on monenlaisia kynnyksiä. Kulttuurissamme ajatellaan, että elämänhallinta on hyve. Itsellinen pärjäävä ihminen saa hyväksyntää. Hallintaan pyritään usein yksin sen sijaan, että turvauduttaisiin toisten ihmisten tukeen. Elämänhallinnan heikkenemiseen liittyy myös leimaamista. Varsinkin kokemus epäonnistumisesta vanhempana voi tuottaa erityisen voimakkaita syyllisyyden tunteita.

Päihteiden käytön paljastuminen nykyisille tai tuleville työnantajille koetaan erityisen suureksi riskiksi.

Huumeiden käytöstä ei haluta kertoa ihmisille, jotka eivät itse käytä. Huumeet ovat osa elämää, eikä niistä haluta luopua. Jos käytössä on ongelmallisia piirteitä, niitä ei halua välttämättä myöntää edes itselle. Joskus huumeiden käyttöä salataan jopa seurustelukumppanilta. 

Huumeiden käyttäjät voivat kokea suurta yksinäisyyttä sen vuoksi, että he eivät voi jakaa tätä osaa elämästään kenenkään kanssa. Salaaminen vaatii paljon vaivannäköä ja sisältää valehtelua läheisille. Yksin jääminen voi pahentaa tilannetta.

Haastattelemillani yhteiskuntaan integroituneilla huumeiden käyttäjillä on runsaasti kokemuksia erilaisista palveluista. Kokemukset ovat sekä myönteisiä että kielteisiä. 

Tieto asiakkaan huumeiden käytöstä voi vaikuttaa palveluissa työskentelevien asenteisiin ja asiakkaiden saamaan hoitoon silloinkin, kun se ei ole tarkoituksenmukaista. Asenteet voivat perustua osittain tietämättömyyteen huumeista ja saada ammattilaisetkin demonisoimaan huumeiden käyttäjiä ja perustamaan toimintansa vääriin mielikuviin. Asenteet huumeiden käyttäjiä kohtaan ovat perusterveydenhuollon puolella kielteisempiä kuin päihdehoitoon erikoistuneissa palveluissa. 

Huumeiden käyttäjien palvelukokemuksissa korostuu työntekijöiden ammattitaidon merkitys, joka on yhteydessä kohtaamiseen ja luottamukseen.

Huumeiden käytön riskien ja haittojen vähentämiseen on vaikea päästä käsiksi, jos virallinen järjestelmä patologisoi huumeiden käyttäjiä.

Joskus esteenä luottamukselle on asiakkaan oma epärehellisyys. Osa haastatelluista kertoo valehdelleensa työntekijälle saavuttaakseen jotakin. Hyödyn tavoittelu ei ole kuitenkaan ollut useimmiten aktiivista. Kyse on ennemminkin suojautumisesta uhalta, jota haastateltu on kokenut viranomaisten taholta omien toimintamahdollisuuksien ollessa rajallisia.

Epäluottamus liittyy yhteiskuntaan integroituneilla huumeiden käyttäjillä usein riskiajatuksiin ja pelkoon, että tieto päihteiden käytöstä jää viranomaisten rekistereihin ja hankaloittaa elämää tulevaisuudessa. Luottamuksen rakentamista edesauttaa tieto, että voi asioida anonyymisti.

Kuten muissakin palveluissa, työssäkäyvien kohdalla palvelujen heikko saatavuus virastoaikojen ulkopuolella on merkittävä puute. Kynnystä käyttää palveluja voi nostaa se, että töistä tulisi järjestyä vapaata palvelussa asioimista varten.

Päihdepalveluiden saatavuudessa ja määrässä on alueellisia eroja. Suuremmissa kaupungeissa palveluissa on valinnan varaa, ja eroja on myös samankokoisten kaupunkien välillä. Pienillä paikkakunnilla asuvat joutuvat matkustamaan kauemmaksi päästäkseen hoitoon. Kunnat järjestävät palvelut itsenäisesti ja sijoittavat ne eri tavoin joko terveyspalvelujen, sosiaalipalvelujen tai erityispalvelujen alle. Myös tällä on merkitystä, sillä asiakkaat hakeutuvat eri palveluihin eri syistä ja saavat niistä myös hieman erityyppistä palvelua.

On keskusteltu pitkään siitä, onko rikosoikeus tarkoituksenmukainen keino kontrolloida huumeiden käyttöä. Huumeiden käytön tiukalla sanktioinnilla on vaikutuksia muun muassa siihen, miten palvelujärjestelmään luotetaan. Käyttäjien omat kokemukset sekä huumekulttuurin yhteisöllinen tieto kehottavat suhtautumaan viranomaisiin epäillen. 

Huumeiden käytön riskien ja haittojen vähentämiseen on vaikea päästä käsiksi, jos virallinen järjestelmä patologisoi huumeiden käyttäjiä. Oikeaa hoitoa ei terveyspalveluissa voi saada, ellei uskalla paljastaa huumeiden käyttöä. Tämä johtaa vääriin diagnooseihin ja hoitoon sekä sairauksien hoitamatta jäämiseen. Se aiheuttaa turhaa inhimillistä kärsimystä eikä ole kustannustehokasta kansanterveyden näkökulmasta.

Yhteiskuntaan integroituneille huumeiden käyttäjille kohdistettua anonyymia palvelua ei ole.
 

Yhteiskuntaan integroituneille huumeiden käyttäjille kohdistettua anonyymia palvelua ei ole. Vain virallisen järjestelmän ulkopuolelta tuleva tuki, kuten vertaistukiryhmät, mahdollistaa anonyymiyden. 

Palvelujen kehittämisen lähtökohtana tulisivat olla huumeiden käyttäjien omat arviot siitä, millaista palvelua he tarvitsevat ja mitä kynnyksiä heillä on hakeutua palveluihin. Heidän omia näkemyksiään ja kokemuksiaan kuulemalla ja ymmärtämällä heidän kokemuksensa palveluihin hakeutumisen riskeistä päästäisiin suunnittelemaan uusia palveluja, jotka kohdistuisivat oikein ja tavoittaisivat kohderyhmänsä paremmin.

Artikkeli perustuu Kati Hjerpin sosiaalityön pro gradu -työhön ”… Mä olin ihan normiyksilö, niinku yhteiskunnan silmissä” – Yhteiskuntaan integroituneiden huumeiden käyttäjien elämänhallinta ja kokemukset palveluissa (Lapin yliopisto 2021). 

Teksti: Kati Hjerp
Kuva: Andrea Piacquadio palvelusta Pexels

Juttu on julkaistu Tiimi-lehdessä 5/2021.