Päihdemaailmaa voi ymmärtää vain katsomalla addiktiosilmälasien läpi

Puiston penkin luona on toinen ryhmä. Käymme keskusteluja. Jaamme villasukkia, lapasia, hygieniatarvikkeita ja eväitä. Nuori isä on pukeutunut kalliimman merkkisiin vaatteisiin. Hän on ollut yli viikon pois kotoa, koska ei mene sinne, kun käyttää. Parikymppinen nainen on kyynelissä. Poikaystävä hajotti puhelimen ja tv:n, mummi oli ostanut molemmat. Tukka takussa, silmät huolestuttavan keltaiset. Toinen nainen on juuri tajuissaan, mutta meinaa pudota penkiltä. Kollegani koppaa hänet kiinni ja kysyy vointia. Vastausta ei oikein kuulu.

Paikalle tulee mies ensimmäisestä porukasta. Kysyy vitosta penkiltä putoamassa olevalta naiselta ja työntää saman tien käden tämän rintaliiveihin. Ei löydy rahaa, mutta pilleri kuitenkin. Tyytyväisenä mies poistuu. Ystävätär jää huojumaan tajunnan rajamaille.

Kulttuurimme on täynnä kauniita kertomuksia siitä, kuinka köyhät, syrjäytyneet ja vähäosaiset pitävät yhtä: kurjuuden keskellä jäljellä on vain ihmisyys ja ihmisillä vain toisensa. Oikeasti katujen raadollisessa todellisuudessa ei ole solidaarisuutta. Syvällä päihdemaailmassa ihmisillä ei ole enää edes toisiaan.

Vaikeissa addiktioissa riippuvuus johtaa lähes kaikkea toimintaa. Kun kysyimme huumeita käyttäviltä ihmisiltä, mitä tulee mieleen sanasta riippuvuus, yleisin vastaus oli ”elämän kapeus”. Se on helppo ymmärtää. Aikataulut, lupaukset, lait sekä ihmissuhteet väistyvät, kun riippuvuus ja aineen tavoittelu, käyttäminen tai toiminnan pakonomainen toistaminen vievät yhä suuremman osan jokaisesta päivästä.

Päihdemaailman todellisuus on ravisteleva vastakohta gangsta-kuvitelmille, joissa on isot kuviot meneillään. Tosiasiassa mikään ei ole pienempää kuin arki addiktion kourissa. Päihdemaailmaa voi ymmärtää vain katsomalla addiktiosilmälasien läpi. On muistutettava itseä siitä, että päihdemaailmassa elävä ei ole menettänyt ihmisyyttään. Hän vain ohjautuu eri tavalla.