”Ihmisten kärsimyksen vähentäminen antoi elämälleni merkityksen”

Työskentelen projektitutkijana A-klinikkasäätiön koordinoimassa ja Sosiaali- ja terveysministeriön rahoittamassa HANSKU-hankkeessa. Tutkimme haavoittuvassa asemassa olevien nuorten sosiaalisen kuntoutuksen tarpeita ja toteutumista hyvinvointialueilla. Selvitämme esimerkiksi millaisilla keinoilla nuorten syrjäytymistä voisi ennaltaehkäistä.

Olen aina ollut kiinnostunut ymmärtämään elämää ja ihmisiä. Olen jo hyvin pienestä pitäen ajatellut, että elämässä pitää olla muutakin kuin pinnallisia iloja ja oman edun tavoittelua – suurempaa merkitystä. Isäni oli pappi, joten nämä ajatukset ovat varmasti juurtuneet minulle perhetaustastani, mutta osin ne ovat myös sisäsyntyisesti minua.

Jossakin vaiheessa mieleni valtasi ajatus, että yksi onnellisuuden mittari on työura, joka maksimoi tuloni. Hain jopa Vaasan lyseon lukioon, koska ihailemani Jorma Ollila oli käynyt sen. Olin teknisesti lahjakas, matematiikka, kemia ja fysiikka olivat minulle luontevaa, joten ura insinöörinä tai talousasiantuntijana oli kirkkaana mielessäni – ehkä minä olisin seuraava Ollila. Tämä ei kuitenkaan tuntunut aidolta minulta, vaan olin omaksunut ajatuksen ulkopuolelta.

Kaikki tuntui yhtäkkiä tarkoituksettomalta. Jätin lukion kesken, poltin tupakkaa, join kahvia, kirjoittelin runoja ja tein progressiivista rokkia. Edessäni oli monta mutkaa ennen kuin löysin tieni tutkijaksi.

Sosiaalipsykologia peittosi rokkielämän ja makkaranpakkaamisen

Rahoitin rokkielämää hanttihommilla; tein matkapuhelimia, pakkasin makkaraa ja siivosin teurastamoa. Kerran käteeni sattui vanha lukion psykologian kirja, joka käsitteli sosiaalipsykologiaa. Luin muutaman sivun ja innostuin heti – tätä haluan lisää! Sytyin aiheesta niin, että päätin käydä lukion loppuun ja hakea yliopistoon lukemaan ainetta.

En ole luontaisesti sosiaalisesti lahjakas, minkä vuoksi ehkä kiinnostuikin niin vahvasti sosiaalipsykologiasta. Halusin ymmärtää, miksi ihmiset toimivat sosiaalisissa tilanteissa, kuten toimivat. Sosiaalipsykologiassa minuus ja sosiaalisuus ovat todella keskeistä. Olen opintojeni kautta tehnyt paljon myös töitä itseni kanssa, jotta en olisi niin ehdoton ja mustavalkoinen.

Yliopiston ovet avautuivat tietojenkäsittelytieteiden kautta, ja tein lopulta kandin ja maisteritutkinnon sosiaalipsykologiasta Tampereen yliopistossa.

Toivoin, että yliopistomaailma tarjoaisi minulle viimein kaipaamaani merkityksellisyyttä, älykkyyttä ja hyveellisyyttä. Mielikuvissani akateemisessa maailmassa ihmiset taistelevat hyvän, oikeudenmukaisuuden ja myötätuntoisuuden puolesta. Ajatukseni eivät täysin kohdanneet todellisuuden kanssa, vaan janosin jälleen enemmän. Halusin, että viisaus, älyllinen rehellisyys ja kauniit puheet näkyisivät myös käytännön teoissa.

Luovuin kaikesta ja päätin etsiä buddhalaista valaistumista

Elämän merkityksellisyyden etsiminen sai minut kiinnostumaan buddhalaisuudesta, jossa millään olennolla ei ole erillistä olemusta, vaan ”itse” on olosuhteiden aikaansaama. Löydän paljon samaa erikoistumisalastani etnometodologisesta keskusteluanalyysistä. Se pohjaa käsitykseen, ettei vuorovaikutusteolla itsessään ole olemusta, vaan se tulee kontekstista.

Buddhalaisuus teki minuun suuren vaikutuksen, vaikka meditaatio ei tuntunut aluksi lainkaan sopivan minun luonteelleni. Istua nyt vaan paikallaan ja yrittää olla ajattelematta mitään, se tuntui suurelta ajanhukalta. Löysin lopulta meditaatioryhmän, jossa oli akateemisia ihmisiä ja mikä tärkeintä, he pyrkivät olemaan hyviä ihmisiä toisilleen. Säännöllinen meditointi tähtäsi myötätuntoon kaikkia eläviä olentoja kohtaan. Kuulostaa monen korvaan varmasti naivilta, mutta minusta tuntui, että viimeinkin tässä elämässä oli jotain järkeä.

Hylkäsin kaiken ja päätin omistautua täysin valaistumisen löytämiselle; luovuin ihmissuhteistani ja omaisuudestani. Vietin puoli vuotta yksin metsämökissä erakkoretriitillä ja noudatin zen-nunnan laatimaa harjoitusohjelmaa. Tein istumameditaatiota kahdeksan tuntia päivässä, kuutena päivänä viikossa. Seitsemäntenä päivänä kävin vapaaehtoistöissä terveyskeskuksen osastolla, jossa oli iäkkäitä ja yksinäisiä ihmisiä.

Epäonnistuminen johti käänteentekevään oivallukseen

Valaistumisen etsiminen vei minut myös ranskalaiseen munkkiluostariin, jossa tarkoitukseni oli viettää viisi vuotta zen-munkkina. Huomasin kuitenkin, että yritykseni valaistua alkoi tuntua raskaalta taistelulta.

Ymmärsin, että minussa on aina ollut heikkouksia, jotka ovat ristiriidassa buddhalaisuuden kanssa. Tajusin epäonnistuvani täydellisesti valaistumisen etsimisessä, mikä loi ajatuksen, että ehkä olin jo valmiiksi aivan riittävän hyvä. Se, etten riittänyt itselleni, aiheutti minulle kärsimystä. Tajusin, että suurin vääryys olisi kieltää oma tahtoni ja vaimentaa sisäinen ääneni. Epäonnistuminen valaistumisessa johti käänteentekevään oivallukseen.

Totesin, että viisi vuotta luostarissa ilman ihmissuhteita ja parisuhdetta, täysselibaatissa ei olisi minua varten. Ihanan parisuhteen löytäminen oli minulle unelma, ja aito osa minua, josta en ollut valmis luopumaan.

Minulla oli myös vaihe, kun reissasin paljon maailmalla, asuin muun muassa Intiassa ashramissa ja opiskelin naurujoogaohjaajaksi. Suomessa puolestani luin itseni seksuaalineuvojaksi. Olen vuosien saatossa ehtinyt työskennellä myös ohjaajana ensi- ja turvakodissa ja avustajana psykogeriatrisella osastolla.

Mielenterveystyön ja kohtaavan työn rinnalla alkoi lopulta syntyä myös ajatus tutkijan urasta. Päädyin aloittamaan väitöskirjatyöt sekä Ranskassa Bordeaux’n yliopiston sosiologian ohjelmassa että Suomessa sosiaalipsykologian tohtoriohjelmassa. Minusta tuli kaksoistohtori.

Haluan vähentää kärsimystä ja lisätä hyvinvointia

Työskentelin yhteiskuntapolitiikan tutkijatohtorina yliopistossa, ja olin aiemmin tutkinut esimerkiksi rahapelaamista. Huomasin, että minua motivoi työ, jossa voin kehittää yhteiskuntaa ja vähentää kärsimystä tutkitun tiedon avulla.

Olen oppinut paljon väitöskirjaohjaajaltani Atte Oksaselta: prosessin täydellistäminen ja tulosten raportointi on tutkijan tärkein tehtävä. Omalla motivaatiollani ei ole merkitystä tutkimusprosessin kannalta, sillä se on irrallaan mielipiteistä. Taustalla on toki ajatus siitä, että mahdollisimman laadukas tutkimusprosessi on tärkeää, jotta yhteiskunnassa voidaan tehdä hyviä päätöksiä.

Olin kuullut paljon hyvää A-klinikkasäätiöstä, kun huomasin hanketutkijanpaikan olevan auki. Tiesin, että täällä tehdään sekä tutkimusta että kohtaavaa työtä – tämä yhdistelmä on ollut unelmani. Haluan tehdä työtä, mikä vähentää kärsimystä ja lisää hyvinvointia. Itsekeskeisyyteni ei ohjaa enää elämääni ja valintojani, vaan aito haluni palvella muita hyödyllisellä tavalla. Tämä kaikki yhdistyy A-klinikkasäätiöllä.

Olen myös saanut parisuhteen, josta unelmoin. Vaimoni on suurin voimavarani, ja rakkautemme on mittavin saavutukseni. Koen rakkautemme merkityksellisemmäksi kuin valaistumisen, sillä vähentämällä omaa itsekeskeisyyttäni omakin hyvinvointini on kasvanut.

Urapolkuja, jotka muuttavat maailmaa