Mikko Salasuon kolumni: Kohtaamisten puutostila koskettaa meitä kaikkia

Marraskuun ensimmäisellä viikolla puhkaisin oman koronakuplani. Siirryin työskentelemään toimistoon, pidin live-luennon ja olin Njassan juttusilla radiossa.
 
Kuin salama olisi iskenyt. Heräsin eloon. Korona-apatia työntyi sivuun ja tajusin, mikä mieltäni rassasi viimeiset pari vuotta.

Ilman kohtaamisia on mahdotonta kokea yhdessä, inspiroitua, innostua, vaikuttua, kokea empatiaa ja merkityksellisyyttä.

Kohtaaminen. Tämä päihdetyön keskeinen käsite ja työkalu sai syviä merkityksiä korona-aikana – niin hyvässä kuin pahassakin. Ilman kohtaamisia on mahdotonta kokea yhdessä, inspiroitua, innostua, vaikuttua, kokea empatiaa ja merkityksellisyyttä. Kohtaamisten puuttuminen lamaannuttaa, synnyttää apatiaa ja tarkoituksettomuuden tunnetta. Kohtaamattomuus ruokkii epätoivoa.
 
Korona-aika aiheutti vakavan kohtaamisten puutostilan – ei yksin minussa, vaan kaikissa ja kaikkialla. Se sieppasi syvältä kaltaistani keskiluokkaista akateemista heeboa, mutta vielä paljon syvemmältä niitä, joilla ei ole tukenaan laajoja sosiaalisia verkostoja eikä resursseja selvitä hankalista ajoista, kovista paikoista tai negatiivisista syöksykierteistä. Kohtaamattomuus otti koville.
 
Röyhistelin kohtaamisten voimannuttamana rintaani, kun sain Tiimi-lehden toimitussihteeriltä muistutuksen kolumnista lehden viimeiseen paperiversioon. Tipahdin kerralla takaisin marraskuisen harmaaseen arkeen. Kohtaamiseni Tiimin vuoksi, puitteissa, yhteydessä, kautta ja kanssa päättyy, koska digitalisaatio vyörytti odotetun voiton tästäkin perinteisestä lehdestä. 

Puhumme syvällä rintaäänellä osallisuudesta, mutta käperrymme yhä syvemmälle omiin kupliimme.

Pandemian muistuttaessa meitä riipaisevalla tavalla sosiaalisten kohtaamisten merkityksestä, ajamme toisaalla vimmaisesti eteenpäin kohtaamattomuuteen pohjaavaa maailmaa, jonka avainsanoja ovat ”etä”, ”avo” ja ”digi”. 

Kailotamme koronarajoitusten keskeltä kovaan ääneen kaipuutamme sosiaalisiin kohtaamisiin, mutta luomme tehokkuuden ja talouden nimissä kohtaamisista tyhjäksi putsattuja rakenteita. Määritämme erilaisissa julistuksissa ja ohjelmissa yhteisöllisyyden vahvistamisen yleväksi tavoitteeksemme, kun samanaikaisesti työnnämme kumoon yhteisöjä sitovia toteemeja. Puhumme syvällä rintaäänellä osallisuudesta, mutta käperrymme yhä syvemmälle omiin kupliimme.
 
Artistia lainaten: Mä en aina ihan tajuu, joten kai mä oon sit vähän tyhmä.

Mikko Salasuo on Helsingin yliopiston talous- ja sosiaalihistorian dosentti ja työskentelee vastaavana tutkijana Nuorisotutkimusverkostossa.

Kolumni on julkaistu Tiimi-lehdessä 5/2021.