Matala kynnys voi muuttua korkeaksi, jos sitä katselee alaviistosta – itsetunnoltaan matalaksi painunut ihminen ei näe olevansa avun arvoinen

Kohtaan Lasinen lapsuus -työssä auttajana ja selvityshanke NUMPAn riveissä tutkijana jatkuvasti ihmisiä, joiden näköala elämään ja tulevaisuuteen kiteytyy sanaan arvottomuus. 

Tapaus 1: Aikuinen sanoo vertaisryhmässä, että hän tuntee olevansa kuin vanhojen ystävien seurassa. Seuraavaksi hän ilmaisee huolensa siitä, että omat ongelmat eivät silti tunnu riittäviltä paikkaan ryhmässä. Tapaus 2: Nuori ei ihan saa sanoitettua chatpäivystäjälle ongelmansa ydintä. Hän huikkaa moikat vedoten jonossa takanaan olevien nuorten isompaan tarpeeseen saada tukea ja poistuu kesken vuoronsa.  

Arvoton ei tunne olevansa oikeutettu hyvään. Arvoton ei osaa edes kärsiä, ei huutaa apua oikein.

Palveluiden suunnittelijoina, niitä taustoittavina asiantuntijoina ja kohtaamistyön tekijöinä luomme merkityksiä kuluneelle käsitteelle matala kynnys. Määrittelemmekö ja tiedostammeko, millä tavalla ja kenelle kynnys on matala? 

Palveluntarjoajan kannalta matala kynnys ja helppo saavutettavuus voi tarkoittaa esimerkiksi vähäistä tarvittavien klikkausten määrää nettiavun piiriin pääsemiseksi, anonymiteetin turvaamista ja toiminnan ajoittamista ja sijoittamista avuntarvitsijan elämään sopivaksi. Teknisiä, tilallisia, ajallisia asioita. Matalan kynnyksen yli voi tulla kuka vain – periaatteessa.

Päihde- ja mielenterveysongelmaisten ihmisten läheisiltä useimmiten puuttuva avunsaamisen resurssi on itsetunto ja kokemus arvostettuna olemisesta.

Matala kynnys voi näyttää yllättävän korkealta, jos sitä katselee alaviistosta, itsetunnoltaan matalaksi painuneen ihmisen näkövinkkelistä. Kuvaamani ihmiset olivat kavunneet kynnyksen yli ja ainakin toistaiseksi nipin napin apua ansaitsevien joukkoon. Esimerkit antavat vain aavistuksen kynnyksen toiselle puolelle jääneestä väestä. 

Pelkään, että sisääntulijat kulkevat taksilla ja poiskääntyvät rahdataan bussilla. Poiskääntyviä kun on paljon enemmän, eivätkä heidän resurssinsa riitä taksikyytiin. Väitän, että päihde- ja mielenterveysongelmaisten ihmisten läheisiltä useimmiten puuttuva avunsaamisen resurssi on itsetunto ja kokemus arvostettuna olemisesta.

Mitä luen nuorista? Tai kuvittelen lukevani – liian vahvat omat käsitykset eivät saisi tulla esteeksi palveluiden suunnittelussa. Tavallisia – joko sanoitettuja tai rivien välistä luettavissa olevia – esteitä ovat lähiyhteisön kyvyttömyys auttaa nuorta saamaan itselleen tukea, tunne arvottomuudesta ja tunne siitä, ettei palveluiden metsä vastaa huutoon. Esteitä asettavat niin apua tarvitseva ihminen itse, lähimmät ihmiset kuin ammattilaiset. Hyvissä tarinoissa nämä kolme perusrunkoa ovat lähekkäin ja limittäin.

Itsetunnon puute ei ole vain nuorten ongelma.

Itsetunnon puute ei ole vain nuorten ongelma. Bussikuljetukseen päätyneiden kokemuksia emme koskaan kuule, mutta lasisen lapsuuden kokeneet aikuiset todistavat asiasta Lasinen lapsuus -toiminnassa miltei poikkeuksetta. Onnistunutta tukikokemusta oli usein edeltänyt luottamuksellisen ihmissuhteen, kuten ensimmäisen merkittävän parisuhteen, löytäminen. Aidoksi ja tasa-arvoiseksi oli tultu ensimmäistä kertaa aikuisuuden parisuhteessa. Luulen, että palveluiden vastaanottamista auttaa se, että luottamus syntyy ja kehittyy omassa lähiyhteisössä.

Kysymykseksi jää, voiko avun saamisen edellyttämään luottamuksen ja omanarvon tunteeseen vaikuttaa ammatillisesti. Vai onko se pikemmin meidän kaikkien tehtävä ihmisinä? Josko korkein kynnys palveluihin puretaan ihmisten arjen yhteisöissä. Asiantuntijoina voimme ainakin tuoda kaikin tavoin esiin sitä, että inhimillinen arkiyhteisö on itsessään kultaa arvokkaampi. Se myös auttaa ihmisiä hakemaan apua silloin, kun hän kohtaa vaikeuksia elämässään. 

Lasinen lapsuus on A-klinikkasäätiön pitkäaikainen toimintamuoto, joka tarjoaa tietoa ja tukea vanhempien alkoholinkäytöstä haittoja kokeville ja heitä työssään kohtaaville. NUMPA-hankkeessa selvitetään nuorten mielenterveys- ja päihdepalvelujen tilaa ja kehitystarpeita.