Jouko Jokinen: Ei ole kyttäämistä kysyä, miten työkaveri jaksaa

Ylen uutis- ja ajankohtaistoiminnan päätoimittaja Jouko Jokinen on puuttunut uransa aikana lukuisiin työntekijöiden addiktioihin. Hän korostaa, että aito huoli työkaverista johtaa yleensä hyviin tuloksiin. Media ei saa häneltä puhtaita papereita addiktioiden käsittelystä.

Pitkällä esihenkilöurallani olen puuttunut moniin työntekijöiden addiktioihin, enimmäkseen alkoholiongelmiin. Lähden yleensä liikkeelle kysymyksellä, vaikkapa näin: ”Hei, onko kaikki kunnossa? Olen vähän huolissani sinusta.”

Kymmenen viime vuoden aikana media-alan työyhteisöjen alkoholiongelmat ovat selvästi vähentyneet, mutta aiempina vuosikymmeninä niihin jouduttiin puuttumaan paljon.

Kohdalleni on osunut myös joitakin huume- ja lääkeaddiktioita, samoin pari peliriippuvuustapausta. Ne tulivat esille, kun ilmeni, että työkaveri oli tuhlannut rahansa totaalisesti. Olen puuttunut myös sellaiseen seksuaaliseen häirintään, joka täytti mielestäni addiktion tunnusmerkit.

Puheeksioton vastuu on meillä jokaisella

Aina kun olen ottanut asian puheeksi, minulle on tullut tunne, että se olisi pitänyt tehdä paljon aiemmin. Vaikeinta riippuvuuksiin tarttumisessa onkin se, että niihin tartutaan työpaikalla aina liian myöhään. Yksi hankaluus on riittävän hienotunteisuuden säilyttäminen.

Addiktioihin puuttuminen on työpaikalla kaikkien vastuulla, ja esihenkilöiden rooli on hirmuisen suuri. Myös työkavereilla on iso vastuu. Jos kollegan reppu näyttää raskaalta, ei ole kyttäämistä kysyä, miten hän jaksaa. Olen vuosikymmenten aikana huomannut, että ihmiset avautuvat kysymyksen jälkeen yllättävänkin helposti ja rehellisesti. Yleensä he tunnustavat asian ja ovat jopa helpottuneita, että kissa on nostettu pöydälle.

Kun ihminen tajuaa, että hänestä ollaan huolissaan, se herättää aina vastakaikua. Puuttumisen hetken on oltava rauhallinen ja turvallinen molemmille osapuolille. Tilannetta on osattava lukea. Tässä ei toimi se, että henkilö kutsutaan viikon kuluttua pomon huoneeseen keskustelemaan.

Kaipaan rehellistä puhetta addiktioista

Mikä sitten on median vastuu suomalaisen addiktioilmaston luomisessa? Ehkä sitä vastuuta ei ole otettu niin vakavasti kuin olisi pitänyt ottaa.

Addiktoituneiden henkilöiden selviytymistarinoita julkaistaan kaikilla kanavilla valtavasti, enkä kaipaa niitä yhtään lisää. Ymmärrän innon tehdä tarinoita, ja niitä varmasti luetaan paljon – ja selviytyminen on tietysti hyvä asia. Tarinoihin on helppo rakentaa draaman kaari, mutta ne toistavat samaa kaavaa. Niistä jää usein tunne, että ne eivät ole ihan totta ja jotakin merkittävää jää kertomatta.

Tilanteita voisi myös kuvailla tiiviimmin, ratkaisukeskeisemmin ja enemmän tulevaisuuteen katsoen. Vähemmälle voisi jättää sen, mitä aiemmin on tapahtunut ja korostaa asioiden hyviä puolia.

Pitäisikö meidän kertoa enemmän siitä, että aina kaikki ei mene hyvin ja tapahtuu repsahduksia? Esimerkiksi pari vuotta kuivilla olleen alkoholistin haastattelua lukiessa jään miettimään, ilmestyykö haastattelu liian aikaisin. Medialla on iso vastuu, kun se päästää addiktoituneen ihmisen julistamaan, että hän on voittanut pirullisen riippuvuuden.

Addiktioilmastomme on kaksinaismoralistinen

Kun media äskettäin selvitti ministeriöiden alkoholiostoja neljältä viime vuodelta, tuhansien eurojen kuluja pöyristeltiin – vaikka summa voi kattaa isossa työyhteisössä yhden työntekijän eläköitymisjuhlan kuohuviinitarjoilun. Tuntuukin, että yhteiskunnallinen addiktioilmasto on yhä kaksinaismoralistinen.

Toisaalta alkoholinkäyttö on syntistä ja paheellista ja siihen liittyy vahva leimaaminen ja uusmoralismin nousu, kuten ministeri Mika Lintilän alkoholinkäyttöä ruodittaessa. Toisaalta alkoholinkäyttöä pidetään hauskanpidon ja rentoutumisen merkkinä. Nämä kannat nousivat esimerkiksi pääministeri Sanna Marinin bilekohun yhteydessä.

Median on oltava tarkkana siinä, leimataanko julkkisten normaalikin alkoholinkäyttö liian herkästi. Voivatko he enää nauttia yhtä olutta pubissa leimautumatta?

Media ihannoi liikaa äärisuorituksia

Keskustelemme Ylen uutistoimituksessa paljon esimerkiksi siitä, onko addiktiostaan julkisesti kertova tavallinen suomalainen varmasti tietoinen siitä, mitä hänen avautumisestaan voi seurata myöhemmin. Toimittajien vastuulla on varmistaa, että mediajulkisuuden lainalaisuudet selvitetään niille, jotka eivät tunne niitä.

Media syyllistyy tänä päivänä myös ihmisten äärisuoritusten ihannointiin, onpa kyse ultrajuoksijoista tai korkeiden huippujen valloittajista. Samalla saattaa unohtua, että meillä kaikille on riippuvuuksia: kenellä viattomalta tuntuva sudokujen tekeminen, kenellä hölkkäaddiktio. Työnarkomania on yksi ajan ilmiö ja monella alalla jo todella vakavaa.

Addiktioiden puheeksiotto on inhimillisyyttä ja yhteistyötä

Kun aloitin esimiestehtävissä 1990-luvulla, alkoholiongelmista vaiettiin ja niitä piiloteltiin työyhteisöissä. Kaikki saattoivat kääntää katseensa pois, jos työkaveri vaikutti olevan päihtyneenä töissä. Vanhaan mediakulttuuriin kuului, että töihin voi tulla vähän maistissakin. Silloin myös esihenkilö jäi aika yksin ongelman hoitamisen kanssa.

Jo ensimmäisessä saamassani johtamiskoulutuksessa tuotiin päihdeongelmat hienosti esille ja puhuttiin esimerkiksi huolestuttavista maanantaipoissaoloista. Jossakin vaiheessa aloin kaivata enemmän tietoa mielenterveysongelmista, joihin alkoholiongelma usein kytkeytyy. Tämä yhdistelmä voi olla hyvin mutkikas.

Meillä Ylessä on tarkasti määritelty varhaisen puuttumisen ohjelma, ja tämä kolmikantainen menettely on osoittautunut tehokkaaksi ja inhimilliseksi. Addiktioihin tarttumiseen on hyvät eväät, kun työterveys ja HR osallistuvat prosessiin työntekijän ja työnantajan kanssa. Vaikka prosessi johtaa joskus potkuihin, usein käy paljon paremmin ja henkilö pystyy jatkamaan töissä.

Lue lisää