”Addiktiot ovat yhteiskuntamme toimintakyvyn vuotokohtia”

Stereotyyppinen kuva kaiken menettäneestä ja kadulla asuvasta päihteidenkäyttäjästä on vanhentunut. Todellisuudessa alkoholiongelmainen voi näyttää esimerkiksi minulta – työssään menestyneeltä uranaiselta, jolla on ihana parisuhde ja perhe, kiva koti ja paljon ystäviä.

Yhteiskuntamme tulevaisuuden ja kansalaistemme hyvinvoinnin kannalta on vaarallista ajatella, että ihmiset, joilla on päihdeongelma, ovat jonkinlainen oma irrallinen ryhmänsä. Näin asia ei ole – meitä toimintakykyisiä ongelmajuojia vaeltaa kaikissa yhteiskuntaluokissa.

Salonkikelpoisesta alkoholiongelmasta ei vaan juurikaan puhuta, sitä vähätellään ja katsotaan läpi sormien. Toisaalta, enhän minä itsekään aluksi ymmärtänyt juomisongelmaani, joten miten sitä olisi nähnyt kukaan muukaan.

Olin viinimutsi, joka lääkitsi ahdistustaan alkoholilla

Raitistumiseni lähti käyntiin tipattoman tammikuun kokeilusta vuonna 2022. Kun vielä join, ulospäin näytti siltä, että minulla oli kaikki hyvin ja elämäni oli täysin hallinnassa. Ajattelin alkoholia koko ajan arjessa ja vapaalla: koska juon, mitä juon ja miten tasapainotan juomiseni niin, ettei salainen elämäni paljastu.

Sisäisesti olin pudonnut todella syvälle. Suoritin hyvää elämää ja äitiyttä, mutta siinä sivussa lääkitsin ahdistuneisuutta ja surua siemailemalla viiniä palkintona raskaasta viikosta. Lasillinen tai pullollinen kuului arjen askareiden lomassa – pyykätessä, kokatessa, siivotessa. Harva läheisenikään tiesi, että juomiseni oli karannut käsistä. Join yhteisten hetkiemme lisäksi salaa yksin. Kun juominen hävetti, join taas lisää.

Tuntui raskaalta ajatukselta mennä työterveyteen puhumaan ahdistuksestani, enkä missään nimessä halunnut mitään lääkitystä. Käytin kuitenkin ymmärtämättäni alkoholia rentoutumisen lisäksi helppona ja halpana masennuslääkkeenä, kuten aika moni muukin suomalainen.

Raitistumismatkastani syntyi Juomishäiriö-kirja (Kosmos, 2024), jossa pureudun viinimutsi- eli wine mom -ilmiöön. Kirjoitin omakohtaisista kokemuksistani ja haastattelin myös vertaisia äitejä ja asiantuntijoita. Kirjaa tehdessä, etenkin asiantuntijoiden kanssa keskustellessa, minulle kirkastui, että vika ei ole ainoastaan minussa.

Ongelmallinen juominen ei ole yksilön heikkoutta

Kirjantekoprosessissa tutkitun tiedon äärelle pääseminen oli vapauttavaa. Tajusin, että kohtuukäyttö ei ole helppoa tai edes tavoiteltavaa – monille se on lähes mahdotonta, sillä alkoholi on riippuvuutta aiheuttava aine. Aiemmin ajattelin, että ongelmallinen juominen johtui vain minun heikkoudestani, etten vain osannut nauttia alkoholia kohtuudella tai siemailla sivistyneesti. Syytin itseäni, kunnes ymmärsin, että taustalla on jotain paljon suurempaa. Olin vuosikymmenten ajan imenyt itseeni vaikutteita mainonnasta, lainsäädännöstä ja populaarikulttuurista, joissa normalisoidaan ja jopa ihannoidaan alkoholin käyttöä.

Vasta lopetettuani juomisen ymmärsin, ettei alkoholinkäyttöni ollut vain tapa paeta henkilökohtaisia huolia, paineita tai kriisejä. Tämä on laajempi ilmiö – puhumme yhteiskuntamme rakenteesta, joka ruokkii ongelmallista juomista. Kyse on siitä, miten alkoholikulttuuri ympärillämme toimii. Juominen on hyväksytty keino palautua, juhlistaa tai laittaa aivot narikkaan. Kun ottaa ”tuikun murheeseen”, kukaan ei kyseenalaista sitä.

Jos joisin vielä, uusi alkoholilaki kiihdyttäisi juomistani

Yhteiskunnallinen kriisitila voi kasvattaa etenkin ongelmajuojien alkoholinkulutusta – koin tämän itse korona-aikana. Tämä ei ole tutkittua tietoa, vaan täysin omaa mututuntumaani ja perustuu myös vertaiskeskusteluihin: korona-aikana ahdistusta ja yksinäisyyttä paettiin aiempaa enemmän pulloon. Etätöiden vuoksi ei tarvinnut olla aamulla ajokunnossa, eikä pomo tai työkaveri ollut vieressä haistelemassa hengitystä.

Koen muuttuvan alkoholilainsäädännön monella tapaa hyvin haastavaksi. Jos vielä joisin, olisin juuri se ihminen, jonka alkoholin kulutus kiihtyisi, kun siinä ruokaostosten lomassa voisin jauhopurkkien ja parsanippujen viereen sujauttaa kärryyn myös viinipullon.

Hyvinvointiyhteiskunnan vastuu on olla kaikkein heikoimpien puolella. Näin tuemme myös heitä, jotka ovat riippuvuusriskien reunalla – ikään, sukupuoleen tai yhteiskuntaluokkaan katsomatta. Addiktiot voisi nähdä yhteiskuntamme toimintakyvyn vuotokohtina, joiden korjaaminen ja paikkaaminen on yhteinen tehtävämme – ei vain yksilön vastuulla.

Riippuvuudet ja huoltovarmuus SuomiAreenassa

Riippuvuudet muovaavat tapojamme kuluttaa, toimia ja selviytyä – myös kriiseissä. SuomiAreenan paneelissa 26.6. klo 11 (Eetunaukion lava, Pori) nostamme esille addiktioiden vaikutukset huoltovarmuuteen ja yhteiskunnan kriisinsietokykyyn.

Keskustelua vetää toimittaja Riku Rantala, ja näkemyksiään jakavat Työn ja talouden tutkimus Laboren johtaja Mika Maliranta, toimittaja ja kirjailija Anna Karhunen, Valtion lastensuojeluyksiköiden johtaja Kaisa Tammi sekä A-klinikkasäätiön toimitusjohtaja Hannu Jouhki.

Tutustu tapahtumaan