Toiminnallisten riippuvuuksien kanssa sinnitellään usein ilman apua
Riippuvuutta kokeneet ja heidän läheisensä kokevat avun saamisen usein vaikeaksi. Erityisesti toiminnallisiin riippuvuuksiin haetaan apua vain harvoin, vaikka niillä olisi vakavia vaikutuksia yksilön toimintakykyyn ja hyvinvointiin.
Riippuvuus on monisyinen ilmiö, joka tavalla tai toisella koskettaa meitä kaikkia. Riippuvuus ei liity vain päihteisiin, vaan voi kohdistua esimerkiksi työhön, sosiaaliseen mediaan, ruokaan tai liikuntaan. Vaikka riippuvuus heikentäisi elämänlaatua merkittävästi, voi avun hakeminen olla vaikeaa. Tässä artikkelissa tarkastellaan riippuvuuksia kokeneiden ihmisten palvelukokemuksia A-klinikkasäätiön koordinoimassa MIPA 2.0-tutkimusohjelmassa kerättyjen aineistojen valossa.
Aineisto koostuu sähköisestä kyselystä (n = 39), kyselyn yhteydessä kerätyistä kirjoituksista (n = 26) ja haastatteluista (n = 6), joissa osallistujat pohtivat omaa tai läheisen riippuvuutta sekä palvelujen saatavuutta. Tarkastelun painopiste on palvelukokemuksissa: millaisena avun hakeminen ja saaminen näyttäytyvät sitä tarvitseville tai heidän läheisilleen?
Riippuvuuksiin on vaikea saada apua
Kyselyyn vastanneista kolme neljästä oli eri mieltä väittämän ”Riippuvuuksiin on saatavilla helposti apua” kanssa (kuvio 1). Kirjoituksissa ja haastatteluissa kuvattiinkin usein sitä, miten vaikeaa on päästä palveluiden piiriin. Hoitoon pääsyn nähtiin edellyttävän ”riittävän huonoa” kuntoa tai ”oikeanlaista diagnoosia”, joka istuisi palvelujärjestelmän ennalta määriteltyihin raameihin. Palvelujen sisältö määräytyykin usein käytettävissä olevien resurssien ja järjestelmän tarpeiden eikä niinkään asiakkaan yksilöllisten tarpeiden mukaan [1].
Vastaajat kertoivat kuitenkin pääsääntöisesti haluavansa saada apua ja päästä eroon riippuvuuksistaan:
”Eilen hain uudestaan päihdehoitoon. Haluan ehdottomasti eroon viinasta. En vielä ole tuhonnut uraani. Työpaikka on jäljellä, eikä vaimokaan vielä lähtenyt. En usko enää, että voin ottaa edes lasillista, jos haluan pitää elämäni kasassa.”
Toiminnallisten riippuvuuksien kohdalla oli vaikea tietää, mistä apua olisi saatavilla. Moni myös koki tavalliseen arkiseen toimintaan, kuten shoppailuun, netin käyttöön, liikuntaan tai ruokaan, liittyvän riippuvuuden sellaiseksi, ”josta pitää selvitä itse”.
”En edes tiedä, millaista apua hakisin ja mistä. Itseapumateriaalit ovat lähinnä netissä, enkä todellakaan halua sellaisia käyttää. Vertaisryhmiä en koe itselleni hyviksi, sillä en osaa tai halua avautua ongelmistani julkisesti. Maksullisiin terapioihin minulla ei ole varaa hyvin epävarmassa työtilanteessa.”
Aineisto tuo esiin myös läheisten näkökulman. Eräs kirjoittaja kertoi läheisensä hakeneen apua useaan kertaan, mutta tulleensa torjutuksi eri perustein: ”Olet liian sekava”, ”Et ole riittävän sekava” ja ”Meillä ei ole tilaa sinulle”. Toinen läheinen puolestaan kirjoitti sivustaseuraajan roolistaan seuraavasti:
”Avun saaminen on näyttäytynyt jokaisen läheiseni kohdalla käsittämättömän vaikeana, enkä yhtään ihmettele, miksi niin moni väsyy kesken prosessin ja luovuttaa.”
Läheiset kertoivat myös, etteivät tienneet mistä saisivat tukea itselleen. Vaikka riippuvainen pääsisi hoidon piiriin, omaiset jäivät yksin emotionaalisen taakan ja käytännön asioiden kanssa. Läheiset voivatkin kärsiä väsymyksestä, traumaperäisestä stressistä ja läheisriippuvuudesta, mutta heidän tukemisensa on puutteellista [2].
Avun hakemisessa eroja riippuvuuksien välillä
Nikotiiniriippuvuutta lukuun ottamatta kyselyyn vastanneet olivat hakeneet apua aineriippuvuuksiin useammin kuin toiminnallisiin riippuvuuksiin (kuvio 2). Kolme neljästä alkoholi-, huume- ja lääkeriippuvuuteen apua tarvinneesta oli hakeutunut avun piiriin, rahapeli-, ruoka, ja ostosriippuvuuksien kohdalla kolmannes. Netti-, some-, työ- ja seksiriippuvuuteen apua oli hakenut vain harva, liikuntariippuvuuteen apu oli jäänyt kokonaan hakematta. Aineriippuvuudet tunnistetaan paremmin hoitoa vaativiksi ongelmiksi, ja niihin on olemassa vakiintuneempia hoitopolkuja [3].
Nikotiiniriippuvuus erosi muista aineriippuvuuksista erityisesti avun hakemisen näkökulmasta. Peräti neljä viidestä avuntarvetta kokeneesta ei ollut hakenut siihen apua. Huolimatta laajasta valikoimasta erilaisia nikotiinista irtautumisen itseapuvälineitä, moni koki tarvitsevansa irtautumiseen ulkopuolista apua. Nikotiiniriippuvuus on näyttäytynyt poikkeavasti myös muussa tutkimuksessa; esimerkiksi järjestötyöntekijät ovat kuvanneet suhtautuvansa nikotiiniriippuvuuteen toiminnallisen riippuvuuden tavoin [3].
Toiminnallisiin riippuvuuksiin liittyi usein tilanteeseen alistumista ja ongelman vähättelyä, minkä takia avun hakeminen joko viivästyi tai sitä ei haettu lainkaan. Myös häpeä ja vaikeus puhua asiasta vaikeuttivat avun hakemista, vaikka riippuvuus aiheutti selkeitä haittoja terveydelle, ihmissuhteille tai toimeentulolle. Toiminnalliset riippuvuudet jäävätkin useammin ilman hoitoa, vaikka niillä voi olla yhtä vakavia vaikutuksia yksilön hyvinvointiin [3]. Syömiseen ja ruokaan liittyvän riippuvuuden kohdalla on nähtävillä samanlainen ilmiö kuin nikotiiniriippuvuudessa: avuntarve on selkeä, mutta riippuvuuden kanssa sinnitellään yksin.
”Tuntuu myös, että ongelmani on aika pieni ja yleinen ja on vaikea päättää, onko se sellainen, johon minä voin niukkenevien resurssien aikana hakea apua.”
Aine- ja lääkeriippuvuuksiin puolestaan kytkeytyi vahva leimautumisen pelko, joka esti avun hakemisen. ”Mitä jos jää merkintä potilastietoihin?” tai ”Menetän työpaikkani, jos jään kiinni” olivat toistuvia huolia erityisesti työelämässä olevilla. Riippuvuuksiin liittyvä stigma syrjäyttää avun piiristä juuri silloin, kun tuki olisi tärkeintä [1].
”Tämänhetkinen yhteiskuntamme ei tue riippuvuussairaudesta avointa kertomista, avun hakemista ilman pelkoa rekisteriin jäävistä kirjauksista, mielenterveyden ongelmien kanssa kamppailemista tai erilaisten ihmisen avointa kohtaamista.”
Anonymiteetin puute, erityisesti pienillä paikkakunnilla tai hoitoalalla työskennellessä, oli suuri este hoitoon hakeutumiselle. Jotkut siirtyivät toiseen maakuntaan saadakseen hoitoa tuntematta ammattilaisia henkilökohtaisesti. Palveluiden saavutettavuus ei olekaan vain fyysinen tai taloudellinen, vaan myös sosiaalinen kysymys.
”Hoitoon en uskaltanut hakeutua, koska tunsin kaikki hoitotahot. Seinät alkoivat kaatua päälle, kaikki piti suunnitella huumeiden hankkimisen tai käyttämisen ympärille. […] Yhtenä aamuna herätessäni tiesin, että jos en nyt kävele hakemaan apua, en tee sitä koskaan. Mutta kävelin. Pääsin korvaushoitoon ja nopeasti kuukausi-injektiolle.”
”Teen työtä päihdealalla niin en ole tahtonut ”hoidattaa” itseäni työpaikalla.”
Riippuvuuksiin haetaan apua monilta tahoilta
Riippuvuuksiin oli haettu apua yleisimmin julkisesta sosiaali- ja terveydenhuollosta ja vertaisryhmistä kuten AA ja NA (kuvio 3). Myös järjestöjen tarjoama keskustelutuki ja niiden vertaistukiryhmät koettiin tärkeiksi. Vertaistukiryhmien suosio kertoo omaehtoisten yhteisöjen tärkeydestä. Kirjoituksissaan vastaajat kertoivat vertaisryhmien tarjoavan turvaa ja ymmärrystä.
”Käyn vertaistuessa vähintään 2–3 kertaa viikossa, mikä pitää minut tasapainossa itseni kanssa.”
”Tulin raskaaksi ja lopetin kaikki päihteet seinään. Sain apua vertaistukiryhmistä. Ryhmät pelastivat henkeni. […] Käyn yhä ryhmissä 20 vuoden jälkeenkin.”
Vertaistuki sitouttaa hoitoprosessiin ja vahvistaa psykososiaalista hyvinvointia. Se voi täydentää virallisia hoitopalveluita tai toimia ensisijaisena tukimuotona, erityisesti silloin kun muita hoitopalveluita ei ole saatavilla tai niitä ei haluta käyttää.
Terveydenhuollon ja sosiaalipalvelujen kohtaamisia kuvattiin sekä positiivisina että traumatisoivina. Osa kertoi empaattisista työntekijöistä, jotka ”näkevät ihmisen, eivät ongelmaa”. Tällaiset kohtaamiset olivat usein toipumisen käännekohtia, joissa syntyi uudelleen toivo ja kokemus kelpaamisesta. Palvelurakenteen tulisikin vastata nykyaikaisen hoidon tarpeeseen, jossa korostuvat varhainen puuttuminen ja matalan kynnyksen tuki [4].
”Sain soitettua A-klinikalle ja pääsin lähes heti juttelemaan sairaanhoitajan ja lääkärin kanssa. Kävin keskustelemassa hoitajan kanssa 8 kertaa ja se riitti. Emme juuri edes keskustelleet päihteistä, vaan kaikesta muusta, kuten siitä, miten voisin alkaa arvostaa itseäni ja vapautua häpeästä.”
Toisaalta moni kertoi kokemuksista, joissa heidän ongelmaansa oli vähätelty, heihin oli kohdistunut epäasiallisia kommentteja ja heidät oli nähty vain riippuvuutensa kautta. Eräs vastaaja kuvasi työterveyden ammattilaisen tiivistäneen ohjauksensa sanoihin: ”Ei kannata juoda”. Neuvo ei vastannut vastaajan tarpeisiin käsitellä tunnesyitä juomisen taustalla. Riippuvuuden rinnalla esiintyvien ahdistuksen, masennuksen ja traumojen hoito koetaankin usein puutteelliseksi, vaikka niiden yhteys addiktioon olisi ilmeinen [4].
”Juttelin työterveydessäkin jonkun alkoholiasiantuntijan kanssa. No, hän sanoi suunnilleen näin ”ei kannata juoda”. Monenlaista apua on kyllä tarjolla, mutta osa minusta on sellaista tyhjänpäiväistä ”soo soo” -apua. Ehkä just se tunteiden käsittely tms. olisi sitä, mitä minä tarvitsisin.”
”Terapia on auttanut jonkin verran, mutta todella helposti addiktioihin palaa uudestaan ja uudestaan niiden helpon saatavuuden takia. Haluisin olla täysin pornovapaa ja ehkä jopa internetvapaa. Arjessa on todella hankala saada kotitöitä aikaan, kun tulee vaan roikuttua netissä.”
Myös palveluiden jatkumoon liittyi haasteita. Moni kertoi hyvän hoitosuhteen katkenneen hoitajan vaihtuessa tai resurssien vähentyessä. Eräs vastaaja kuvasi, kuinka ”sekä hoitaja että lääkäri siirtyivät pois eikä kukaan enää palannut asiaan”, vaikka hoitoprosessi oli kesken.
Toiminnalliset riippuvuudet tunnistettava palvelujärjestelmässä paremmin
Toiminnalliset riippuvuudet jäävät monin tavoin näkymättömiksi sekä riippuvuutta kokeville itselleen että palvelujärjestelmälle. Ne nähdään usein asiana, jonka kanssa täytyy vain selviytyä omin voimin. Lisäksi niihin saatavilla olevista palveluista on vaikea saada tietoa ja palveluketjut ovat puutteellisia. Toiminnalliset riippuvuudet tulisi siten tunnistaa palvelujärjestelmässä yhtä lailla toimintakykyä ja hyvinvointia heikentävinä ongelmina kuin aineriippuvuudetkin.
Vastaajamäärän perusteella ei voida tehdä laajoja yleistyksiä, vaan aineisto edustaa vain pientä näytettä riippuvuuksia kokeneiden näkemyksistä. Kokemukset kuitenkin osoittavat, että byrokratia, palvelujen sirpaleisuus ja tiukat hoitokriteerit estävät usein varhaista puuttumista juuri silloin, kun apua tarvittaisiin eniten. Kohtaamisen laadulla on ratkaiseva merkitys: yksi huono kohtaaminen voi johtaa avun välttelyyn, kun taas hyvä kohtaaminen voi käynnistää toipumisen. Mahdollisuus saada vertaistukea on tärkeää integroida erilaisiin riippuvuuspalveluihin. Myös läheisten tukea on kehitettävä systemaattisesti osaksi palveluketjua.
Kirjoittajat: Taina Heinonen, Sari Jurvansuu & Jouni Tourunen
Lähteet
- Vanjusov, H. & Ranta, J. (2023) Päihdepalvelujen kokemuksellinen saavutettavuus. Teoksessa K. Nuotio, K. Simojoki & E. Yli-Hemminki (toim.) Parempaa päihdepolitiikkaa: Rangaistuksista hoidon poluille. Helsinki: Gaudeamus, 234–255.
- Orford, J., Velleman, R., Copello, A., Templeton, L. & Ibanga, A. (2010). The experiences of affected family members: A summary of two decades of qualitative research. Drugs: Education, Prevention & Policy, 17(1): 44–62.
- Tourunen, J., Jurvansuu, S. & Heinonen, T. (2025). Yksilön vai yhteiskunnan vastuu? Järjestötyöntekijöiden näkemyksiä riippuvuuksista. A-klinikkasäätiö: Katsauksia ja näkökulmia 1/2025: 1–19.
- Rantala, P., Hellman, M. & Alanko, A. (2023). Päihde- ja riippuvuushuollon kipupisteet: Ammattilaisten ja asiantuntijoiden tilannearvio muuttuvasta kentästä. Sosiaalilääketieteellinen aikakauslehti 60(4): 423–439.
Tykkää, jaa