Mikko Salasuon kolumni: Entisaikojen sähköpotkulautailija

Kun sähköpotkulaudat puhuttavat, pitää muistaa, että vähillä rahoilla elävillä nuorilla on ollut iät ajat sama ongelma: miten päästä yöhämärissä kapakasta kotiin. Mikko Salasuo muistelee kulkupelejään Tiimi-lehden kolumnissaan.

Image
Mikko Salasuo

Nuorena miehenä törmäsin viikonloppuisin usein ongelmaan: miten päästä keskustasta kotiin, kun yöbussit olivat jo menneet. Taksi kelpasi kyydiksi, jos kapakkailta ei ollut vienyt jokaista roposta, mutta valitettavan usein taskun pohjalla oli pelkkä reikä. Kontulaan oli kävellen pitkä matka, joten apostolin kyydin ohella muutkin liikkumiskeinot tulivat varsin tutuksi.
 
En ollut humalaisen pulmani kanssa yksin. Kaupunkilegendojen mukaan itäisiin kaupunginosiin kuljettiin öisistä seikkailuista muun muassa metroradan resiinalla, soutuveneellä ja purjelaudalla. Ei kovin turvallista tai fiksua, mutta eivät minunkaan neronleimaukseni juuri korkeammalle nousseet.

Iloitteluiltojen loppupuolella taksirahojen sijoittaminen keskikaljaan tuntui usein kuningasidealta.

Keksin viedä mutsin vanhan fillarin Hakaniemeen. Se oli siellä hätävarana kotimatkaa varten. Fillarille olikin käyttöä, sillä iloitteluiltojen loppupuolella taksirahojen sijoittaminen keskikaljaan tuntui usein kuningasidealta.
 
Fillari oli (ja on) vekkuli laite humalassa. Liikkeelle oli hankala päästä, mutta vauhdin kiihdyttyä tasapaino alkoi löytyä. Rupuisella konkelillani pääsi kovaa sotkien noin kahtakymppiä ja kännissä mentiin tietysti aina täysillä. Tosi fiksua!

Kerran tarakalla istunut kyytiläinen putosi asfaltille ja sai tikkejä naamaan.

Kaaduin neljästi kunnolla. Pari murtumaa ja yksi aivotärähdys. Pensaikkoon päädyin ainakin kymmenen kertaa. Toistuvasti asfaltti-ihottumaa ja naarmuja. Kerran tarakalla istunut kyytiläinen putosi asfaltille ja sai tikkejä naamaan. Vieläkin pystyn palauttamaan mieleeni hetken, jolloin hyvään vauhtiin saadun fillarin hallinta katosi ja minusta tuli matkustaja. Kännisen reaktioaika oli pitkä, joten yritykset suojata itseä törmäykseltä jäivät tekemättä: PAM – taas sattui.

En kerro tässä yrityksistäni korvata fillari rullaluistimilla, sillä menestys oli – mikäli mahdollista – vieläkin huonompi.

Olin kuolemattomaksi itsensä kuvitellut koltiainen, jolla oli reippaasti tuuria ja hyvin vähän järkeä.

Muutaman asian ajattelen oivaltaneeni noilta vuosilta. Ensinnäkin olin onnekas. Olin kuolemattomaksi itsensä kuvitellut koltiainen, jolla oli reippaasti tuuria ja hyvin vähän järkeä. Paljon, paljon pahemminkin olisi voinut käydä.

Tärkein oppi oli, ettei juopuneen ihmisen ole turvallista kulkea millään itse hallinnoimallaan tavalla kovempaa kuin 3–5 kilometriä tunnissa. Välillä sekin vauhti on aivan liikaa.

Teksti: Mikko Salasuo

Mikko Salasuo on Helsingin yliopiston talous- ja sosiaalihistorian dosentti ja työskentelee vastaavana tutkijana Nuorisotutkimusverkostossa.

Kolumni on julkaistu Tiimi-lehdessä 4/2021.

Muokattu viimeksi 24.09.2021.

Tiimi-lehti

Tilaa Tiimi-lehti kotiin tai työpaikalle!

Auta meitä saamaan päihdetyölle mahdollisimman paljon näkyvyyttä. Tilausmaksu on vain 25 euroa vuodessa, ja sillä saat painetun lehden suoraan kotiisi tai työpaikallesi viisi kertaa vuodessa.

Ovatko osoite- tai laskutustietosi muuttuneet? Päivitä tietosi tästä

Tilaa Tiimi-lehti