Henkireikä: Juuri täällä minun kuuluu olla

Kirjoittaja: 
Minna Hietakangas
Lisätiedot: 

Tassut rapisevat puista pudonneiden, tulen väreissä loimottavien lehtien lomassa. Sade tihkuu kasvoille, sadetakin hupun alle, kuin suihkuna sumupullosta.

Hymyilyttää koiran tapa reagoida kaikkeen uuteen. Se istuu alas ja katsoo, tulipa vastaan uusi koira tai täysperävaunullinen rekka. Kun se on katsonut riittävästi, se jatkaa häntä sojossa matkaa kohti seuraavaa kuonoa kutittavaa hajua.

Hössöttävä cockerspanieli tuli perheeseemme vuosi sitten. Ei mennyt kuin tovi, kun kuuran verhoamalla pellolla koiranpennun kanssa samoillessa tuli ajatus: juuri täällä minun kuuluu olla. Tämä on minun mielenmaisemani. Ja: miksi vasta nyt meillä on koira?

Päiväni käynnistävillä ja työpäiväni nollaavilla lenkeillä tapahtuu ilmiö, josta kuulin aivotutkija Minna Huotilaisen vastikään kertovan. Esimerkiksi hengitystä, ruoansulatusta ja sydämen toimintaa säätelevä autonominen hermosto tyyntyy. 

Päivissäni on aivot buuttaava rutiini, joka viestii keholle rauhaa. Se vakuuttaa solkenaan tulvivien deadlinejen ja ajatusrojun kanssa painivalle elimistölle, että lenkillä se voi ottaa ihan iisisti. Aivot voivat vapautua keksimään ratkaisuja mielessä jumittaneisiin pulmiin.

Muitakin oivalluksia on tullut eläinten kanssa puuhaillessa. Koiran kanssa vietetyt hetket ovat aikaa, jolloin sovitan rytmini sen rytmiin, haahuilen rekun tahdissa. Lenkki ei ole se lyhin reitti kotiovelle.

Myös hevoset ovat opettaneet, että elävissä olennoissa ei ole nappuloita, joita mekaanisesti painellaan omien tavoitteiden saavuttamiseksi. Ne lukevat meitä ja mielialojamme kuin avointa kirjaa. 

Kultaisiin sääntöihini kuuluu, että tallille mennään ajoissa. Aina. Mutta sekään ei riitä, jos mieli loikkii työpäivän päätteeksi kuin rusakko ajovaloissa. Sellaisessa mielentilassa ryntäsin kerran harjaamaan nuorta hevosta. Takajalkoja putsatessani se käänsi päänsä ja katsoi minua: miksi heilut noin, rauhoitu hyvä ihminen? Vedin henkeä ja totesin, että otetaanpa alusta. Ihan rauhassa.

Harrastuksissani ollaan luonnossa. Metsässä, merellä, tunturissa. Se on muistuttanut minulle kolmannesta tärkeästä asiasta: mittakaavasta.

Luonnossa on hyvä tuntea itsensä pieneksi. Ensimmäisen kerran muistan ajatelleeni sitä kauan sitten, lumilauta kainalossa, vuoren huipulle vievässä kabiinissa Alpeilla. Luonto on iso, kabiini tulitukkuaski ja minä pölyhiukkanen askin nurkassa. Ajatus palasi mieleen, kun tänä syksynä nukuin pienen retkiveneemme kannella tähtitaivaan alla. Siinä makuupussissa oli levollista olla universumin mitätön olento, villasukat jalassa unta odottamassa.

Minna Hietakangas on Tiimin päätoimittaja. Hän haastaa seuraavaksi tutkija Maria Heiskasen Peliklinikalta kertomaan omasta henkireiästään.

 

Lisää uusi kommentti

Filtered HTML

  • Www-osoitteet ja email-osoitteet muutetaan automaattisesti linkeiksi.
  • Sallitut HTML-tagit: <a> <em> <strong> <cite> <code> <ul> <ol> <li> <dl> <dt> <dd> <i> <b> <p> <h1> <h2> <h3> <h4> <h5> <h6>
  • Rivit ja kappaleet päätetään automaattisesti.

Plain text

  • HTML-merkit ovat kiellettyjä.
  • Www-osoitteet ja email-osoitteet muutetaan automaattisesti linkeiksi.
  • Rivit ja kappaleet päätetään automaattisesti.
CAPTCHA
This question is for testing whether or not you are a human visitor and to prevent automated spam submissions.