Vaatii rohkeutta olla minä

Katsoin psykologisen jännityselokuvan Jokerin, joka kertoi mielisairaasta koomikosta. Hän oli traumatisoitunut lapsena, jonka seurauksena koomikko nauroi tahattomasti väärällä hetkellä. Päähenkilö käytti ongelmiinsa useita eri lääkkeitä, mutta kaupungin säästökuurin takia häneltä evättiin ammattilaisen keskusteluapu.

Elokuva oli mielestäni liikuttava ja se palautti mieleeni omat mielenterveysongelmani käyttövuosilta.

Elin silloin maailmassa, jossa ainoa todella merkittävä asia oli seuraava huumeannos. Siellä pätivät viidakon lait. Nauru tuli läpi itkuna ja itku nauruna. Ihmisillä oli kilpi kasvoillaan. Kohtasin väkivaltaa sen jokaisessa muodossaan, eikä omaa heikkouttaan kannattanut erehtyä näyttämään. Moni kärsi vakavista mielenterveysongelmista, joita sitten lääkitsimme päihteillä.

Pirstaleinen psyyke

Tulen muistamaan kirkkaasti hetken, kun oma mieleni särkyi ensimmäisen kerran. Se tapahtui vuonna 2010 minun ja poikaystäväni yhteisessä kodissa.

Olin stressaantunut jo vuoden jatkuneesta huumeiden käytöstä. Lisäksi taustalla oli käsittelemättä muita asioita, kuten vanhempieni ero. Eräänä iltana ekstaasin vaikutuksessa, Pendulumin musiikin huutaessa ja bileiden ollessa parhaimmillaan, muistan tuijottaneeni poikaystävääni silmiin. Ihmettelin erikoista olotilaa sisälläni ja kuvittelin, että hän ymmärtää pelkästä katseesta mitä minulla oli sanottavana.

En enää kestänyt asioita, joita ympärilläni tapahtui, mutten käsittänyt, ettei suustani tullutkaan sanoja. Se oli varsin erikoinen kokemus. Poikaystävä katseli minua syvälle silmiin takaisin ja uskottelin itselleni, että hän jollain tasolla ymmärsi minua, muttemme keskustelleet asiasta koskaan.

Tämän jälkeen muistan sulkeutuneeni aiempaa useammin ja puhelevani vain oman pääni sisällä. En enää uskaltanut luottaa tunteissani kehenkään, edes häneen. Pelkäsin kohtaamisia äkkipikaisten huumediilerien kanssa. Yhtäkkiä ”hyvinä tyyppeinä” pitämäni kaverit saattoivatkin ottaa puukkoja esille, tai ostotilanteessa alkaa potkimaan auton etupenkillä istuvaa poikaystävääni päähän. Olen kerran lähtenyt pelkääjän paikalta pakoon sellaista tilannetta.

Hyväksyin vähitellen, että paikkani huumeiden maailmassa oli pysyä poikaystävän rinnalla, näyttää kauniilta ja olla hiljaa, puuttumatta mihinkään.

Olen käsitellyt ongelmiani kolmetoista vuotta

Ikävä kyllä koviin huumeisiin ja aina vain raskaampaan elämäntyyliini meni tapahtuneen jälkeen vielä paljon aikaa.

Vasta tänä kesänä, oltuani reilun vuoden raittiina ja toipumisen tiellä, uskallan sanoa, että itken niitä itkemättömiä itkuja ja nauran nauramattomia nauruja. Ymmärrän suurimman osan ajasta, että nyt on turvallista näyttää tunteitaan, mutta silti hermosto muistaa ja yrittää suojella usein erityisesti uusien ihmisten lähellä. Kilpi kasvoilla on ja pysyy.

Minulla kestää pitkään tutustua, luottaa ja päästää lähelle ihmisiä ja silloinkaan en aina osaa sanoa, onko se luottamusta vai mielikuvitusta siitä, että osaisin luottaa.

Ehkä aika korjaa!

Lue lisää