29.10.2021 | A-Blogi
Tarja Virolainen
Nuoren tosielämän kaveriporukoista on helppo iloita, mutta netin koelaboratorio jättää kysymyksiä
Fudiskentän reunalla iloitsen nuoreni jokaikisestä hetkestä joukkuekavereiden kanssa. Mutta enemmän kysymyksiä jättää ilmaan, kun hän sujahtaa pelaamaan verkkomaailmassa.
TUUPPAUS olkapäähän, kaksinkamppailut ja harhautusbravuurit kroppa kroppaa vasten, räjähtävä tuuletushalaus. Siinä ne tekonurmella nuhjaavat keskenään, murrosikään tulevat pojat fudistreeneissä, sitten venyttelevät ja kävelevät kentältä kylki kyljessä. Kentän reunalla iloitsen vanhempana nuoreni jokaikisestä tällaisesta hetkestä joukkueen kanssa.
Enemmän kysymysmerkkejä jättää ilmaan se maailma, johon hän sujahtaa huoneessaan: kaveriporukoihin rakentamaan Fifa-pelissä unelmajoukkuettaan. Niissä tähtipelaajien suorituksia ja arvoa pohditaan tiukoissa analyyseissä, joiden perusteella treidataan tosielämän mbappéja ja ansu fateja. Pelaajien arvot päivittyvät sen mukaan, miten heidän pelinsä sujuvat oikeilla nurmilla.
Pojille kännykät, tabletit, videopelit, snapit ja instat ovat olleet aina olemassa. He kuuluvat lukuisiin posseihin niin tosielämässä kuin netin virtuaalisissa yhteisöissä ja sosiaalisen median kanavissa. Teknologiaa he käyttävät ja identiteettiinsä poimivat verkkomaailmassa kasvavia rakennuspuita tyystin eri tavalla kuin oma sukupolveni.
Nuorten addiktioiden kehittymistä luotaaviin tutkimuksiin soisin panostettavan kiireen vilkkaa ja paljon.
Äitinä ajattelen usein, millaisessa koelaboratoriossa lapsemme ja nuoremme tässä ajassa elävät. Nuorten addiktioiden kehittymistä luotaaviin tutkimuksiin soisin panostettavan kiireen vilkkaa ja paljon. Tiedetään, että nuoruus on kaikenlaisten addiktioiden kehitykselle herkkää aikaa ja jos addiktio kehittyy nuorena, seuraukset voivat kurottaa kauas. Tiedetään, että teknologian pikamarssi on synnyttänyt uudenlaisia riippuvuuden muotoja, kuten addiktoitumisen someen tai älypuhelimeen.
Toisaalta tutkijat ovat havainneet, että tosielämän kaveriporukka voi suojata nuorta esimerkiksi peliongelmilta. Vanhempana haluaisin vuorata hänet tällaisilla addiktioilta suojaavilla ja resilienssiä vahvistavilla tekijöillä, mutta hän tietysti kulkee oman polkunsa kohti aikuisuutta.
miten kammeta vanhempana takaisin kärryille muistakin kuin reaalimaailmoista, joissa nuori viettää aikaansa yhä enemmän? Poimin aikoinaan eräästä kasvatustieteen ammattilaisen haastattelusta ajatuksen, joka pätee tähänkin: hän vinkkasi tutustumaan joka päivä uudelleen omaan lapseen. Kuulostaa vaativalta ruuhka-arjen melskeissä, muttei ole sitä. Itse ajattelen, että pitkällä ollaan jo silloin, kun muistan riittävän usein muutaman sanan: Miten sun päivä on mennyt? Mitä sä muuten katsot kännykästä?
Oivalluksia on luvassa, siitä esimerkkinä 13-vuotiaan kanssa käyty keskustelu Instagramin käytöstä. Hänelle merkitystä on vain sillä, kuinka monta seuraajaa on – ja ennen kaikkea, onko hän kiihdyttänyt ohitseni. Yritän haastaa mittarikisassa: entäpä sisällöt, kuinka paljon kuvia on tullut jaettua? Yhden, hän vastaa, koska ei sillä ole merkitystä. Tärkeintä on olla feimi kyseisessä kanavassa.
Lopuksi lukuvinkki aiheesta: Iina Savolainen on tutkinut Tampereen yliopistolle tekemässään väitöskirjassa, kuinka nuorten addiktiokäyttäytyminen, sosiaaliset suhteet ja teknologian kehitys ovat kytköksissä toisiinsa.
Tykkää, jaa, kommentoi