Jaamme ruokaa kadulla, mutta arvokkainta ihmisille on nähdyksi tuleminen

Jalkaudumme viikoittain vapaaehtoisten kanssa Helsingin kaduille. Jaamme päihteidenkäyttäjille ruokaa, hygieniatarvikkeita, mutta tarjoamme siinä sivussa ehkä sitä kaikkein arvokkainta: nähdyksi tulemista.

Image

Annuska Dal Maso

Annuska Dal Maso
Viestintäsuunnittelija

Julkaistu 17.12.2021 | A-blogi
Jaa Artikkeli

Jalkaudumme viikoittain vapareiden kanssa Helsingin kaduille. Ilmojen kylmetessä suojaa haetaan julkisista vessoista, katoksista, metrotunneleista ja asemarakennuksista. Missään ei saisi kuitenkaan oleskella. Me emme ratkaise asunnottomuuden ongelmaa, mutta me tarjoamme ruokaa, hygieniatarvikkeita ja siinä sivussa ehkä sitä kaikkein arvokkainta: nähdyksi tulemista.

Ohikävelevät ihmiset tuntuvat usein katsovan päihteidenkäyttäjien ohitse, lävitse, aivan kuin he olisivat ilmaa. Kyyneleet heidän poskillaan ja tärisevät kädet eivät saa aikaiseksi myötätuntoa ja harva jos kukaan pysähtyy kysymään, onko kaikki kunnossa. Ihmiset kävelevät R-kioskin oven viereen kyykyssä nojaavan ihmisen ohitse kuin hän olisi näkymätön.

Osa katujen kasvoista käy viikkojen ja kuukausien myötä meille tutuiksi. Katsomme viikosta toiseen samoja ihmisiä silmiin, alamme muistaa ja tietää nimiä. Näemme ja kuulemme heidät. Yritämme tuoda pienen pisaran lämpöä kaduille. Usein huomaan pysähtyväni pohtimaan, onko meidän pienellä lämmön pisaralla mitään merkitystä valtameressä, joka on jääkylmä.

Törmäsin vapaa-ajallani juoksulenkillä jalkautumisesta tuttuun henkilöön. Hänen ahdistunut olemuksensa sai minut pysähtymään ja kysymään, oliko hän kunnossa. Hän oli matkalla vanhempiensa luo. Ensimmäistä kertaa kuukausiin. Vanhempien luona olisi myös sisko pienen vauvansa kanssa. Päihtyneenä taloon ei kuitenkaan olisi mitään asiaa. Nuoren silmistä paistoi jännitys ja pelko. Toisessa kädessä painoi lääkelevy, joka toisi hänelle hetkellisen helpotuksen ahdistukseen, toisessa kädessä kipeä kaipuu tulla rakastetuksi ja nähdyksi.

”Mitä jos äiti ei enää rakasta eikä päästä minua sisälle”, nuori kuiskasi minulle, kun asetuin hänen rinnalleen ja kerroin käveleväni loppumatkan hänen kanssaan.

Puolen kilometrin matka kesti pitkään. Oman juoksulenkin keskeytyminen ja työn valuminen vapaa-ajalle menetti merkityksensä. Nuori toisti monta kertaa, miten kaikilla olisi helpompaa, jos hän vain katoaisi. Lakkaisi olemasta. Monen epäröivän pysähdyksen, rohkaisevien sanojen ja lempeän puhuttamisen seurauksena olimme vihdoinkin perillä. Nuori epäröi vielä kerran. Entä jos ovi ei aukea? Lupasin odottaa, katsoa pääseekö hän sisään. Katsoin häntä silmiin, sanoin että näen sinut, olen tässä. Kaikki on hyvin.

Suomessa on tuhansia päihteidenkäyttäjiä, joiden ohi ja läpi me katsomme. Vaihdamme metrossa paikkaa, kaarramme kaupan edustalla heidän ohitseen, kävelemme joukon läpi näkemättä. Emme ajattele heidän silmienväriään, emme pysähdy katsomaan onko epämääräisen horjumisen taustalla jotain vakavaa, johon tulisi puuttua. 

Heidän näkyväksi tekeminen on meidän kaikkien tehtävä. Yksikin pysähdys, yksikin tervehdys tai silmiin asti ulottuva hymy voi olla merkityksellinen, tärkeä. Pelkästään se, että sinä näet.

Nuori käveli kohti puutalon ovea. Soitti ovikelloa käsi taskussa. Vilkaisi vielä kerran portille, jossa seisoin katsomassa häntä. Ovi aukesi ja naishahmo otti hänet välittömästi suoraan syleilyynsä. Jossain taustalla jokelsi vauva. Ovi painautui äitinsä kainaloon liimautuneen nuoren perässä kiinni.

Muokattu viimeksi 17.12.2021.