29.07.2022 | A-Blogi
Tarja Virolainen
Isosiskoni ikäinen Iida
Vapaaehtoistyöntekijämme Kajsa Santonen on huolestunut julkisuuden kapeasta narratiivista huumeita käyttävien ihmisten kohdalla. Hän kertoo blogissaan niitä tarinoita, jotka jäävät kertomatta ja esittää kaikille avoimen kutsun tulla katsomaan katujen todellisuutta.
”Mäkin muistan sut”, Iida vastaa, kun kerron kohdanneeni hänet monesti ja olleeni huolestunut. Iida on heitetty kodistaan ulos viime yönä. Hänet on pahoinpidelty ja hän vilkuilee jännittyneesti ympäriinsä.
”Mä tiedän, että mä kuolen tänne. Eikä kukaan sitä edes huomais. Ei täällä kukaan oikeesti välitä.”
Iidan tarina on yksi monesta, joka minua surettaa.
Aloitin A-Klinikkasäätiön vapaaehtoistoiminnassa tammikuussa 2021. Etsin tapaa tehdä jotain konkreettista: auttaa tavalla, jonka vaikutuksen näkisi heti. Säätiön vaparitoiminnassa sain täyttää kestokassin kolmioleivillä ja proteiinijuomilla ja lähteä sinne, missä apua tarvitaan: kaduille.
Hurahdin toimintaan täysin, ja puolitoista vuotta myöhemmin pääsin Vapariväylään kesätyöntekijäksi. Matka on ollut mielenkiintoinen, innostava ja tunteita herättävä.
Työn myötä huomaan vierastavani yhä enenevissä määrin tapaa, jolla julkisuudessa käydään keskustelua päihdepalveluja tarvitsevista ihmisistä.
Missä ovat kaikki ne tarinat, joita työssäni näen?
Huumeista, käyttäjistä tai levottomuudesta puhuttaessa keskustelu liikkuu abstraktilla tasolla, jota en tunnista. ”Huumemaailmasta” maalaillaan kuvaa pimeänä varjomaailmana, jossa hiihtopipoihin pukeutuneet ryöstävät lapsia ja kaikki käyttävät pistämällä.
Todellisuus näyttää kuitenkin toiselta.
Todellisuus näyttää…
…puiston puun alla istuvalta Sofialta, joka pistoannosta valmistellessaan kertoo minulle haaveilevansa omasta ompelimosta.
…suloiselta, alaikäiseksi epäillyltä pehmeäviiksiseltä Joonakselta, jota joudumme kieltämään menemästä yksin kotiin juuri syödyn lääkeannoksen yliannostusriskin vuoksi.
…surulta Joonaksen katseessa, kun hän kertoo ystävänsä juuri kuolleen samasta syystä.
…ruokakaupan ulkopuolelta tanssivalta Jarilta, jolla menee tänään tosi hyvin.
…metsän piilossa käyttävältä Tiialta, jonka silmiä ei enää näe mustelmien takaa.
…vihreässä vessassa nukkuvalta Miikalta, joka on juuri menettänyt siskonsa.
…lapsiaan kaipaavalta Petriltä, joka purskahtaa itkuun saadessaan kolmioleivän.
…isosiskoni ikäiseltä Iidalta, joka pelkää henkensä puolesta, ja jolla ei ole mitään paikkaa mihin mennä.
Tarinoita on monia, ja vaikka oman elämäni pöytäliinapiireissä jätän rankimmat kertomatta, osa minusta uskoo, että päihdepolitiikkaamme ajettaisiin tehokkaammin, jos näitä tarinoita kerrottaisiin.
Uutisointi keskittyy usein asiantuntijoihin, päättäjiin ja professoreihin. Käyttäjän näkökulmaa haetaan draaman kaarella, jossa järjestön logoon pukeutunut entinen käyttäjä on löytänyt tiensä takaisin yhteiskuntaan.
Kaikkien panos ja näkökulmat keskusteluun ovat tärkeitä, mutta niiden ulkopuolelle jää valtava määrä tarinoita, jotka muistuttavat päätöksenteon kiireellisyydestä.
Tälläkin hetkellä Iida kävelee jossain. Voin vain toivoa, että hän voi tänään paremmin kuin eilen. Voin vain toivoa päättäjien ymmärtävän, etteivät Iidaa auta pelkät ennaltaehkäisevät toimet.
Iida ansaitsee puhtaat käyttötilat, turvallisen kodin sekä tukea ja ymmärrystä ympärilleen. Iida ei ole rikollinen – hän on riippuvainen.
Kutsunkin sinut, hyvä lukijani, mukaamme vapaaehtoiskierrokselle kohtaamaan näitä aitoja tarinoita.
Tykkää, jaa, kommentoi