Ota yhteyttä
Tekstikoko Font size smaller Font size normal Font size bigger

21.10.2020 | Yleinen

Tarja Virolainen

”Haluaisin, ettei kukaan koskaan ajattelisi, ettei noita kukaan voi auttaa”

Ari Huldén on entinen asunnoton, jonka värikäs elämä maailmalla ja kadulla päättyi Auroran sairaalan infektiopolin lääkärin välittämiseen.

Kaupunkikävely lähtee ruokamarkettia vastapäätä olevien kuvanveistäjä Miina Äkkijyrkän lehmäpatsaiden luota. Katuopas Ari ”Huli” Huldén tervehtii tulijoita kyynärpäämoikkauksella. Hän toteaa, että saatiin kiva sää Maunulan menneisyyden varjot -kävelylle, kun pieni tuulenvire viilentää helteessä.
”Vaikka sateella olisi ehkä päästy paremmin siihen oikeaan tunnelmaan”, hän lisää hetken hiljaisuuden jälkeen.

Ari Huldén on entinen asunnoton ja huumeidenkäyttäjä

Kaupunkikävelyn opas Ari Huldén on entinen asunnoton ja huumeidenkäyttäjä. Asunnottomuusvuosinaan hän päätyi Maunulaan, jonka ”veikkojen”, kuten hän heitä kutsuu, kanssa hän vietti vuosia, milloin kenenkin sohvalla, milloin puistoissa ja metsiköissä. Arin näkökulma Maunulan rauhalliseen ja lapsiystävälliseen kaupunkimaisemaan on siis varsin erilainen kuin monella muulla. 

Kalliolan Setlementti ry:ssä toimivan Hima & Stradan kaupunkikävelyiden oppaiksi on koulutettu asunnottomuutta kokeneita ihmisiä. Oppaita alettiin kouluttaa 2018 loppuvuodesta ja 2019 alkoivat yleisölle avoimet kävelyt. Ari on ollut toiminnassa alusta asti mukana.

Jokainen ihminen on arvokas ja ansaitsisi sen arvoisen kohtelun.

Kierros alkaa Arin sanoilla: ”Jokainen ihminen on arvokas ja ansaitsisi sen arvoisen kohtelun.” Hän kertoo tekevänsä kaupunkikerroksia antaakseen asunnottomuudelle kasvot ja voidakseen tehdä ilmiötä näkyväksi muinakin päivinä kuin asunnottomien yönä. 
”Suomessa asuu maailman onnellisin kansa ja silti meillä on yli 5 500 asunnotonta. Odotettavissa on hankalia aikoja. Kapitalistisessa kilpajuoksussa on yhä enemmän putoajia. Huolestuttavaa on, että yhä useampi heistä on nuori”, Ari miettii.

Ari Huldén on paljasjalkainen helsinkiläinen. Kolmevuotiaasta asti Kontulassa eläneen Arin perheeseen kuului aluksi isä, äiti ja pikkusisko. Isän kadotessa kuvioista perhe ajautui taloudellisiin vaikeuksiin. Lapset huostaanotettiin, kun Ari oli 11-vuotias. Heidät sijoitettiin Suomen ensimmäiseen perhekotiin eivätkä he enää palanneet takaisin äitinsä luo asumaan. Tuo ajanjakso jätti Arin hänen sanojensa mukaan sielultaan kodittomaksi.
”Nykyäänhän minulla on asunto, mutta en ole varma, onko minulla kotia.”

Nykyäänhän minulla on asunto, mutta en ole varma, onko minulla kotia.

Perhekodista päästyään Ari nosti merimieskassin selkäänsä ja suuntasi Tukholmaan. Ruotsissa nuori mies eli hetkestä toiseen, milloin rokkihommia tehden, milloin laivalla kokiksi pestattuna. Erilaiset päihteet kuuluivat jokapäiväiseen elämään ja olivat keino turruttaa todellisuutta ja peitellä jälkiä menneistä kivuista. 

Ari teki tietoisen päätöksen ruveta katunarkomaaniksi.

Ari johdattelee meidät vajaan kolmen kilometrin kierroksellaan läpi Maunulan, jonne hän 1990-luvun puolivälissä oli jonkun huumereissun kylkiäisinä eksynyt ja lopulta jäänyt. Hän palasi Helsinkiin oleiltuaan noin kymmenen vuotta maailmalla. Itsetunto ja -arvostus olivat nollassa. Ari teki tietoisen päätöksen ruveta katunarkomaaniksi.
”Se oli tapa suojautua. Halusin niillä päihteillä tietenkin pois realiteeteista. Olin kolmekymppiseksi asti pärjännyt jotenkin elämällä illuusiosta toiseen. Sitten romahti taas yksi ihmissuhde ja minä tavallaan luovutin sen suhteen, että minussa olisi enää mitään arvokasta.”

Minä tavallaan luovutin sen suhteen, että minussa olisi enää mitään arvokasta.

Maunulan ”Bronxissa” Ari esittelee entistä ruusupuistoa, joka asettuu nykyisen Maunula-talon eteen. Kuulemme tarinoita ajasta, kun Maunula oli vielä kaupunginosa, johon kukaan lapsiperhe ei vapaaehtoisesti muuttanut. Ruusupuistossa vallitsi kuitenkin yhteisöllisyys ja hyväksytyksi tulemisen tunne.

Yhteisöllisyys ja hyväksyntä ovat sanoja, joihin Ari palaa kerta toisensa jälkeen. Hän korostaa niiden merkitystä ihmisten selviytymisessä.
”Täällä Ruusupuistossa jos jossain vähiten tarvitsi jännittää, tuleeko hyväksytyksi.”

Hyväksytyksi tulemisen tunne oli se, joka sai Arin lopulta muuttamaan elämänsä suunnan ja raitistumaan.

Kymmenen asunnottomuusvuoden jälkeen Ari päätyi Auroran sairaalaan infektiopoliklinikalle. Hänellä oli lihansyöjäbakteeri vasemmassa jalassa ja elämä täysin hunningolla. Auroran sairaalan henkilökunta näki ja hyväksyi hänet silloin, kun hän ei itseään voinut hyväksyä. Ja juuri se sai hänet muuttamaan elämänsä suunnan.

”Se oli tiukka operaatio. Jäin just ja just henkiin, auttajasoluja oli 148 enää. Mutta siellä Aurorassa sain niin arvokkaan kohtaamisen, että sytyin vielä kerran.” 

Ari halusi jakaa saamaansa hyväksyntää ja apua eteenpäin.

Raitistumisensa myötä Ari halusi jakaa saamaansa hyväksyntää ja apua eteenpäin. Nuorena jalkapallo ja joukkueen yhteisöllisyys olivat hänelle tärkeä osa elämää. Ari kouluttautui vertaisohjaajaksi Suojatie ry:n ohjelmassa. Vertaistoiminnan kautta Ari lähti mukaan asunnottomien jalkapallotoimintaan ja on nyt Homeless Academy -joukkueen toiminnanohjaaja ja manageri.

Hän myös valmentaa Helsingin asunnottomien jalkapallojoukkuetta Straydogia. Harjoituksia on kolmesta neljään kertaa viikossa.

Homeless Academy on toiminnan kattojärjestö ja pelaajat ovat asunnottomuuskriteerit täyttäviä: heidän elämässään on viimeisten 2–3 vuoden aikana ollut vankeutta, päihdekuntoutusta tai muuta asunnottomuutta. Joukkueessa mukana oleminen vaatii sitoutumista niin päihteettömyyteen, rikoksettomuuteen kuin myös itse ohjelmaan.

Toiminta auttaa löytämään hukatun elämänhalun.

Vaikka joukkue osallistuu vuosittain maailmanmestaruusturnauksiin ulkomaita myöten, jalkapallo on lopulta vain yksi kuntoutuksen väline. Tärkeintä toiminnassa ovat viikoittaiset kohtaamiset, joissa syntyy hiljalleen luottamus ja kyky oman elämä haltuunottoon. Mitään urheilutaustaa ei tarvita. Prameasta nimestään huolimatta joukkue ei valmista ihmisiä Valioliigaan, mutta toiminta auttaa löytämään hukatun elämänhalun.

Joukkueessa koetut asiat ja se, että opetellaan taas sosiaalisia taitoja ja puhutaan vähän muustakin kuin varkauksista, päihteistä ja kodittomuudesta, ovat voimauttavia hetkiä

Toiminnan periaatteiden mukaisesti maailmanmestaruusjoukkueessa pelaavat vaihtuvat vuosittain. Ohjelman läpikäyneet jäävät kuitenkin usein vielä vuodeksi tai kahdeksi vastaanottamaan ja opastamaan uusia tulokkaita ja jakamaan vertaistukea.
”Fudiksella on osallistamisen lisäksi psykososiaalisen kuntoutuksen vaikutuksia, jotka tapahtuvat ikään kuin leikin varjolla. Joukkueessa koetut asiat ja se, että opetellaan taas sosiaalisia taitoja ja puhutaan vähän muustakin kuin varkauksista, päihteistä ja kodittomuudesta, ovat voimauttavia hetkiä ”, Ari kuvaa.

Avainasia Arille on tehdä jotain konkreettista toisen hyväksi. Jakaa samanlaista hyväksyntää, jota hän sai kokea Auroran sairaalassa sen neljän kuukauden ajan, jonka hän oli vuoteenomana, lähes toimintakyvyttömänä.

”Suurin palkinto tästä duunista ei ole mikään tunnustus. Se on, kun kohtaa ihmisen, jonka elämän kanssa on tehty duunia kurssin parantamiseksi, ja näkee, kuinka orastavasta toivosta on kasvanut jo valo silmiin.”

Suurin palkinto on nähdä kuinka orastavasta toivosta on kasvanut jo valo silmiin.

Olemme kävelyllämme ohittaneet sotaveteraanien asuinalueen, koulun, legendaarisen Saunabaarin ja päätyneet kierroksen viimeiselle pysähdykselle Sorsapuistoon. Ari ei kertaakaan puhu asunnottomista tai nytkin puistonpenkeillä iltaansa viettävistä ”veikoista” negatiiviseen sävyyn.

Arille ei ole heitä ja meitä.

”Yhteiskunnassa on tätä ylisukupolvista päihdekulttuuria. Eniten minua pelottaa se, että koetaan osattomuutta ja eriarvoisuutta. Ajattelen, että tässä nykyisessä selfie- ja tubetusmuodissa ihmiset tuovat esiin omaa menestystään ja loistokkuuttaan. Monelta unohtuu se, että meillä on yhteiskunnassa aina myös ihmisiä, joilla ei välttämättä ole niin paljon kuvattavaa.”

Kaupunkikävely on päättynyt. Puolitoista tuntia on vierähtänyt siivillä. On helppo ymmärtää, miksi Ari on työssään vertaisohjaajana pidetty ja hyvä. Hän on aidosti läsnä ja hänestä huokuu tietynlainen anteeksianto kaikkia kohtaan. Ja sitä Arin mukaan vertaistyö pohjimmiltaan on: kokemuksen jakamista, läsnäoloa ja uskon luomista. Oppaamme viimeinen repliikki kiteyttää ja muistuttaa meitä ihmisyydestä:

”Alue voi selviytyä, ihminen voi selviytyä. Haluaisin, ettei kukaan koskaan ajattelisi, ettei noita kukaan voi auttaa. Kun itse kävelin näillä sateisilla kaduilla, jos jotain niin sitä olisin toivonut, että joku ohikulkija olisi luonut minuun lämpimän katseen.” 

Ari Huldén

Katuopas, Hima & Strada
Vertaisohjaaja, Suojatie ry
Toiminnanohjaaja/manageri, Homeless Academy

Paras ominaisuutesi työssä?
Kyky kohdata ihmisiä omana itsenään

Huonoin ominaisuutesi työssä?
En oikein osaa arvottaa omia ominaisuuksiani ja kärsin turhaan varovaisuudesta ja peloista

Rakkain työkalusi?
Jalkapallo

Mitä työsi on sinulle opettanut?
Työ on opettanut sen, ettei ole ihmistä, jota ei kannattaisi auttaa. Eikä ole arvokkaampaa tekemistä kuin yrittää luoda toivoa ja uskoa sinne missä sitä ei ole itsessään. 

Mistä saat vastapainoa työlle?
Hoidan ja huollan itseäni riittävästi, että pysyn jotenkin tasapainossa itseni ja ympäristöni kanssa. 
Saan vastapaino myös työn tuloksista, eli siitä kun näen ihmisissä tapahtuvaa positiivista muutosta.

Mitä tekisit, jos et olisi vertaisohjaaja?
Voisin olla kouluttaja tai kokemusasiantuntija. 

Teksti ja kuvat: Annuska Dal Maso

Kirjoitus on julkaistu Tiimi-lehden numerossa 4/2020.

Pieni pyyntö sinulle: auta meitä saamaan enemmän näkyvyyttä päihdetyölle. Pyydämme, että tilaisit printtiversion. Tilausmaksu on vain 25 euroa vuodessa, ja sillä saat painetun lehden suoraan kotiisi tai työpaikallesi viisi kertaa vuodessa. Tilauslomakkeen löydät tämän sivun alalaidasta.