Anna eli vuosia huumekoukussa: ”Häpeä ei lähtenyt raitistumalla”

Anna katsoo suoraan silmiin, puhuu asioista vakaasti ja syvällisesti kuin ihminen, joka tietää oman arvonsa. Hänellä on pitkät hiukset, rento ja keskittynyt olemus sekä kauniit kasvot. Anna on 27-vuotias toimistotyöntekijä, sisko, täti, tytär ja puoliso.

Vielä muutama vuosi sitten Annalla oli porttikielto kotiseutunsa kauppaan, hän käytti päihteitä sekaisin, eli asunnottomana väkivaltaisessa suhteessa ja oli yrittänyt itsemurhaa useammankin kerran.

Anna ei nähnyt itsellään mitään arvoa tässä maailmassa.

Annan tarina kertoo häpeästä, jossa päihteitä käyttävät ihmiset elävät. Tarinan arkaluonteisuuden vuoksi Anna kertoo oman kokemuksensa nimimerkin takaa.

”Ihailen suuresti Julia Sangervoa tai muita, jotka ovat kertoneet kokemuksistaan avoimesti. Minun toipumiseni kaikista traumoista on kuitenkin niin alussa, etten ole vielä valmis tulemaan kasvoillani ja nimelläni esille.”

Pienestä aktivistista kasvoi huumeiden käyttäjä

Mennään hetkeksi ajassa noin viisitoista vuotta taaksepäin. Pienelle, parintuhannen asukkaan kylälle, jossa Anna marssii koulunsa rehtorin pakeille vaatimaan ympäristötekoja, koska luonto kärsii.

Annan isoveli kiusaa häntä feministiksi ja pieneksi aktivistiksi. Kaikki vaikuttaa olevan päällisin puolin kunnossa.

”Isäni oli mielenterveydeltään vakavasti sairas eikä hän ollut avun piirissä. Äitini voi huonosti. Olimme uskonnollinen perhe ja asioista vaiettiin. Meillä ei mukamas ollut ongelmia, vaikka oikeasti niitä oli enemmän kuin lapsi olisi pystynyt käsittelemään. Kasvoin myrkyllisessä ilmapiirissä.”

Myös Annalla oli mielenterveysongelmia, jotka alkoivat jo varhain. Hän kuului kielivähemmistöön, joka osaltaan vaikeutti avun saamista ja jos sitä sai, niin vääriin asioihin. Anna kohtasi terveyspalveluissa kaupungista tulleita kesätyöntekijöitä, jotka vaihtuivat alvariinsa eikä aikaa ollut luottamuksellisen suhteen rakentamiseen.

Anna oli kaksitoista, kun hän löysi pahaan oloonsa avun ja lohdun alkoholista.

”Alkuun se oli viatonta hengailua kavereiden kesken. Vietimme aikaa maaseudulla jollain pellolla, vedimme viinaa ja nauroimme kippurassa kaikelle mahdolliselle. Odotin viikonloppuja kovasti, koska se edusti vapautta omista tunteistani.”

Vähitellen kuvaan astuivat mukaan kannabis, lääkkeet ja ennen pitkää myös kovat huumeet. Anna karkaili kotoa, ei vastannut vanhempiensa puhelinsoittoihin tai pisti puhelimen kokonaan kiinni. Viikonloput eivät pian enää riittäneet ja yläasteella hän oli kännissä myös koulussa sekä poltti pilveä päivittäin. Aina löytyi joku, joka haki päihteitä.

”En halua, että kirjoitat minun ajautuneen vääriin piireihin. Se on mielestäni ihan turhaa vastakkainasettelua, koska me olimme kaikki yksinäisiä ja haimme lohtua toisistamme. Ikäero päihdepiireissä ei ole mikään juttu. Olimme kuin pieni metsästäjä-keräilijäyhteisö, joka auttoi toinen toisiaan ja kun jollain oli ainetta, niin sitä tarjottiin myös muille.”

”Luulin olevani aikuinen, mutta olin lapsi”

Peruskoulun viimeisellä luokalla kaikki lopulta romahti. Annan vanhemmat erosivat, mikä oli uskonnollisessa yhteisössä dramaattinen asia. Sisarukset olivat jo lähteneet kotoa omilleen ja Anna muutti kahdestaan äitinsä kanssa läheiseen kaupunkiin. Samaan paikkaan, jossa hän oli jo tottunut käyttämään päihteitä.

Anna pääsi kuin ihmeen kaupalla ammattikouluun ja sai oman kämpän asuntolasta, jota ei valvottu millään tavalla.

”Silloin yritin ensimmäisen kerran itsemurhaa. Olin juonut paljon ja vedin yliannostuksen lääkkeitä. Tajusin itsekin sen olevan avunhuuto ja kun äitini tuli katsomaan minua sairaalaan ymmärsin, että päihteiden käyttöni oli enemmän kuin nuoruuden sekoilua.”

Anna tapasi itseään vanhemman miehen ja he seurustelivat pari vuotta. Mukaan tulivat amfetamiini, Subutex ja lopulta kaikki, mitä hän käsiinsä sai. Mies oli väkivaltainen ja hallitsi kaikin tavoin Annan elämää.

”Mieheni hakkasi minua kadulla keskellä kirkasta päivää. Joku soitti yleensä poliisin, ei ambulanssia. Mieheni oli virkavallan vanha tuttu, joten tyttöystävänä minut määriteltiin kuuluvaksi samaan kastiin.”

Kukaan ei kysynyt olenko kunnossa tai vienyt minua sairaalaan.

”Kävelin joskus mustelmilla ja ruhjottuna terveyskeskukseen, mutta minulle tarjottiin tiskillä sairaslomaa. Jos olisin ollut hyvin pukeutunut ja veroja maksava kotirouva, olisi suhtautuminen ollut todennäköisesti tyystin toinen.”

Pienenä Annalle olivat sosiaalinen oikeudenmukaisuus ja ympäristöasiat tärkeitä. Hän oli aktivisti ja feministi. Nyt, kuusitoistavuotiaana hän määritteli itsensä ongelmaksi, joka olisi siivottava pois näkyvistä.

Väkivaltainen suhde vaikutti Annan identiteettiin voimakkaasti. Hän ei uskaltanut hakea apua, koska hän oli myös itse päihtynyt, ja yleensä laittomilla aineilla.

”Minulla oli likaiset vaatteet enkä pessyt hampaitani. Olin koukussa aineisiin ja ihmiset kiersivät minut kaukaa, vaikka minua olisi hakattu brutaalisti julkisella paikalla. Olin lopulta jo niin turtunut pahoinpitelyihin, että välillä vain itkin kuolemanpelossani, miksi kukaan ei tee mitään.”

Annalla oli porttikielto pienen kaupungin ruokakauppoihin ja hänet usein myös ratsattiin hyvin nöyryyttävällä tavalla. Kaupan henkilökunta sanoi, että Annan on ihan turha tulla tänne koska kaikki tietävät kuka olet.

”Kokemukseni vain vahvistivat arvottomuuttani. Minusta tuntui, että minua ei haluta tähän maailmaan ja ansaitsen tämän. Kaiken keskellä luulin olevani tosi aikuinen, mutta olin lapsi.”

Muutokseen riitti yksi ihminen

Annalla säilyi puheyhteys äitiin, mutta väleissä he eivät enää olleet. Äiti oli ottanut Annalta kotiavaimenkin pois, sillä Anna varasteli tavaraa niin paljon.

”Minulla ei ollut hetkeäkään, etten olisi ollut päihtynyt. Arki alkoi sillä, että jos ei ollut kamaa, niin sitä mentiin etsimään. Kama oli ainoa, millä oli mitään väliä enkä nähnyt tilanteestani mitään ulospääsyä.”

Lopulta Annan äiti sai tarpeekseen ja tarttui toimeen. Anna itse ei muista niistä keskusteluista kuin palasia ja sen, mitä on jälkikäteen kuullut. Äiti kuitenkin istui päiviä tietokoneella etsimässä ulospääsyä ja lopulta se löytyi helsinkiläisestä ammattiopistosta.

”Me järjestämme sut pois, sä pääset kyllä pois”, oli äiti hokenut Annalle ajomatkalla pääkaupunkiin.

Annan kohdalla yksi askel eteenpäin oli paikkakunnan vaihto. Häntä ei enää tunnettu Helsingissä, joten toisenlaisen elämän aloittaminen oli hieman helpompaa. Anna oli kuitenkin niin vahvasti riippuvainen, että päihteiden käyttö jatkui.

”Yritin päästä Helsingissä avun piiriin, mutta minua rangaistiin kannabiksen käytöstä ja minulle tyrkytettiin lääkkeitä, joita olin väärinkäyttänyt aiemmin. Kävin päihdetyöntekijällä, joka ei ymmärtänyt suhdetta, jossa olin ollut. Hän kysyi, nautinko väkivallasta? Miksi en vain lähtenyt? Olin jokaiseen paikkaan vääränlainen ja minulla oli aina joku muu ongelma, joka ei ollut hoidettavissa juuri kyseisessä paikassa.” 

Päihderiippuvaiselle, väkivallasta traumatisoituneelle ja mielenterveysongelmaiselle naiselle ei tuntunut millään löytyvän apua.

Lopulta ”helvetinmoisen byrokraattisen viidakon jälkeen”, Anna pääsi terapiaan, löysi vertaistukiryhmän ja pääsi eroon päihteistä.

”Minulta on kysytty oikeudenkäynneissä vuosia jälkikäteen, että miksen vain lähtenyt väkivaltaisesta suhteesta. Ihmisten on vaikea ymmärtää, miten voimakkaassa ja kokonaisvaltaisessa koukussa päihteitä käyttävät ihmiset ovat. Tein järjettömän moraalittomia asioita vain saadakseni aineita. Ne eivät kuitenkaan heijastaneet lainkaan sitä, kuka pohjimmiltani olin.”

Tällä hetkellä Anna käy terapiassa säännöllisesti ja hän tekee paljon töitä omien tunteidensa kanssa. Pikkuhiljaa uusien kokemusten myötä myös minäkuva on vähitellen muuttunut.

”Raitistuessani aloin vähitellen ymmärtää, kuinka monella tavalla kokemukseni ovat vaikuttaneet minuun: aineiden käyttö, väkivalta, toisten suhtautuminen ja viestit yhteiskunnalta. Leima ei kuitenkaan minusta lähde raitistumalla. Täytän 27 ja vieläkin kävelen kaupassa miettimässä seuraako vartija minua.”